tag:blogger.com,1999:blog-37419881860182022112024-02-20T22:42:14.673+02:00Operaatio LukutoukkaAnonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.comBlogger32125tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-50354359512587910142009-10-26T18:50:00.004+02:002009-10-26T19:23:06.164+02:00Operaatio: SuoritettuPuolityhjien penkkirivien välissä puikkelehtii levottoman näköinen ja hieman oudon hajuinen mies. Epäsiistiä partaa ja tukkaa löytyy, mutta se ei menoa haittaa. Hän istahtaa hetkeksi, katselee ympärilleen, nousee ylös, laskee muovipussinsa, kiipeää seuraavalle penkkiriville vain toistaakseen saman koreografian uudestaan. Päällään hänellä on siisti, valkoraidallinen pusero. Sen ansiosta mies on varmaan päässyt sisälle tämän vuoden kirjamessuille.<br /><br />Lippe Suomalainen istuu lavalla, mutta kokee rökälemäisen tappion miestä vastaan kiivaassa kilpailussa, jonka palkintona on minun huomioni. Lopulta mies asettuu penkkiriville makaamaan. Tunnen lievää paheksuntaa, mutta samalla ylpeyttä. Tuokin mies on vapaa, ajattelen, kunnes joku käy hakemassa vartian ja ukko taluutetaan kohteliaasti pois muiden nähtäviltä.<br /><br />Siitä on nyt kaksi viikkoa, kai. Minulla ei ole enää ajantajua. Tänään ei ole mitään jäljellä.<br /><br />En tiedä onko tämä vain illuusiota, mutta tuntuu kuin maailma olisi kovin sotakeskeinen nykyään. Eihän täällä puhuta mistään muusta kuin Afganistanista, Irakista, al-Qaidasta ja Puolustusvoimista. Sama kirjamessuilla. Tuntui melkein kuin kaikki suomalainen kirjallisuus rakentuisi sodan ympärille. Oli Laila Hirvisaaren ja jonkun toisen, jonka nimeä en nyt millään muista, kertomuksia sodasta kärsivistä lapsista ja naisista, Kjell Westön uusi best-seller sodanjälkeisen sukupolven kasvamisesta, Sofi Oksasen näkemyksiä sodasta.<br /><br />Joko minä haeuduin alitajuisesti sota-aiheisiin esiintymisiin, tai sitten niitä on aivan järjettömän paljon. Hirvisaari totesi, ettei sotaa kauheampaa ole. Ehkä se onkin vastaus, että kipeät aiheet synnyttävät eniten tekstiä.<br /><br />Aloitin Operaatio Lukutoukan yksin ja täysin tietämättömänä armeijasta. Päätin sen täpötäysillä kirjamessuilla, löytäeni itseni nyökkäämässä niskani kipeäksi kuunnellessani muiden toteuttamia Operaatioita. Vähäpätöistähän tämä oli romaaniin verrattuna, mutta olen silti tyytyväinen.<br /><br />Tajusin eilen, etten tule varmaan koskaan tuntemaan itseäni vapaammaksi kuin nyt, juuri varusmiespalvelukseni päättäneenä. Miltä se sitten tuntuu? Tuntuu kuin kauan odotetusta lahjapaketista olisi löytynyt yksipyöräinen.<br /><br />Oli tämä kuitenkin upea taival.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-17100357576459081572009-10-01T15:49:00.002+03:002009-10-01T16:07:14.986+03:00Entä sitten?Operaatio vetää viimeisiään. Seitsemän päivän lomani armeijasta päättyy tänään illalla. Sen jälkeen minulla on seitsemän päivää jäljellä. Se ei ole paljon. Tavallaan kaikki tuntuu olevan jo ohi. Olen jättänyt työpöytäni, uusi saapumiserä ovat astuneet meidän tehtäviin. Nyt kun tämä luku loppuu, huomaan, että edessäni taitaa olla tämänastisen elämäni suurin muutos. Täysipäiväinen yhdeksän kuukauden tehtävä alkaa olla ohi. Millä minä nyt täytän kaikki nämä tunnit? Nelisen tuntia saan kulutettua unella, mutta vapaasti käytettävää aikaa jää kuitenkin vaikka millä mitalla.<br /><br />Jossain määrin olen jo laatinut suunnitelman. Olen siinä mielessä onnekas, että minulle on jo alusta asti ollut selvää, että jatkan opintojani intin jälkeen. Missään vaiheessa en ole joutunut tosissaan pohtimaan, mihin joudun tämän kaiken jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla olisi isoja muutoksia edessä.<br /><br />Yritän parhaani mukaan ohjata harmaissa syntyneen tarmoni järkevään toimintaan. Minulla on tapana jäädä roikkumaan, tappamaan aikaa jos sitä on liikaa. Tällä kertaa sisuuntuminen menee täysin hukkaan, jos näin käy.<br /><br />Pian se oikea elämä alkaa. Minun pitäisi tienata rahaa, opiskella ahkerasti ja itsenäistyä. Korjaan, ei pitäisi, vaan aion. Vaikea sanoa näin suoralta kädeltä olenko kasvanut palveluksen aikana, mutta vähän siltä kyllä tuntuu. Mutta siitä lisää viimeisessä merkinnässäni.<br /><br />Vielä lopuksi voisin mainita Paul Austerin, jonka teosta "Yksinäisyyden äärellä" luen parhaillaan. Kirja on yhtä ajatusvirtaa. Raskasta, mutta loppujen lopuksi yllättävän järjestelmällistä luettavaa. Luin juuri ennen tähän istumista mielenkiintoisen kappaleen. Siinä Auster käsittelee tosielämän merkityksettömyyttä. <br /><br />Jos fiktiivisen kirjan henkilön kotiavain katkeaa lukkoon, tapahtuu se jostain syystä. Useimmiten se merkitsee jotain täysin muuta kuin itse konkreettista tapahtumaa. Se voi olla metafora henkilön elämäntilanteesta, mielentilasta tai tulevaisuudesta. Tosielämässä se ei taas tarkoita yhtään mitään. Austerin päätelmä tästä on se, ettei tosielämässä ole merkityksiä, on vain tosiasioita.<br /><blockquote><br />Ehkä juuri tuolla hetkellä A. tajusi, että hän ei saisi maailmasta koskaan otetta.</blockquote><br />Se taitaa olla jokaisen palveluksensa päättävän varusmiehen suurin haaste. Luoda merkityksiä ja saada taas ote maailmasta.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-58998862029944026212009-09-19T12:26:00.003+03:002009-09-19T12:45:06.698+03:00Nauhoitettua studionauruaPidän viihteellisistä kirjoista. Viihteellisillä kirjoilla tarkoitan dekkareita, trillereitä, fantasiakirjoja ja muita Hollywood-kirjoja. Tiedän, että ne ovat massa tuottajia, että Ilkka Remeksen kaltainen kirjailija ennemminkin tuottaa kirjoja, kuin kirjoittaa niitä. Ne eivät ole kirjoja samalla tavalla kuin oikea kaunokirjallisuus. Ei se aivan näin mene, mutta kutakuinkin tällä tavalla minä ajattelen. Kuitenkin luen näitä viihdekirjoja, jopa useammin kuin "oikeaa" kaunokirjallisuutta. Pidän siitä, en minä sitä muuten tekisi.<br /><br />Tavallaan on hieman paradoksaalista, että valitsen usein helppolukuisen kirjan, vaikka arvostan enemmän raskaampaa kirjallisuutta. Vertailun vuoksi voin todeta, että usein valitsen halvan komedian televisiosta, kuin Cannesissa palkitun laatuelokuvan. Tiedän kumpaan on panostettu enemmän ja kumpaa pidetään tärkeämpänä, mutta kuitenkin nauhoitetut studionaurut vetävät puoleensa.<br /><br />Mutta näinhän sen kuuluukin olla. Viihde puree rahvaaseen. Big Brother voittaa YLE Teeman milloin tahansa jos kansalta kysytään. Johanna Tukiainen on tuhat kertaa mielenkiintoisempi kuin Astrid Thors. Astrid kuka?<br /><br />Helppohan sitä on pudistella päätään, että mihinköhän tämä nykymaailma on taas menossa. Vierailin iltapäivälehden toimituksessa viime viikolla, jossa tarjottiin hieman perspektiiviä asioihin. Vaikka sensaatiot ja Vesa-Matti Loirin naissuhteet tuntuvat älyttömiltä, on iltapäivälehdillä tehtävä. Niin kuin on muullakin halvalla viihteellä. Ne ovat helposti lähestyttäviä puheenaiheita, viihdykkeitä.<br /><br />Pelottava kysymys onkin sitten, milloin raja ylittyy? Onko olemassa riski, että kaikki viihteellistyy? Tietenkin on. Minä en esimerkiksi opi koskaan, että ne raskaat kirjat ovat lähes poikkeuksetta antoisampia lukuelämyksiä. Mukavuudenhaluisena henkilönä kartan kuitenkin näitä. Silloin tällöin otan kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja luen jonkun erinomaisen teoksen. Seuraavaksi taitaa vuorossa olla <span style="font-style:italic;">Kjell Westön</span> uusin. Sen jälkeen voisin palata suurteoksiin, jotka olen jo lukenut, mutta joista en ole vielä saanut tarpeeksi. Esimerkiksi <span style="font-style:italic;">Dostojevskille</span> minun on annettava hieman enemmän aikaa ja ajatusta.<br /><br />Yksi näistä hienoista tekeleistä, jota en raskaaksi voi kutsua, mutta erittäin hienosti kirjoitetuksi, on <span style="font-style:italic;">Philippe Claudelin</span> Varjojen raportti. Liioittelematta voin sanoa, että se oli tämän operaation hienoin löytö. Ja minä olen sentään lukenut aika monta hyvää kirjaa tänä vuonna. Claudelin kuvaus pienestä maailmansodan runtelemasta kylästä on klassikko. Rauhallinen kielenkäyttö on lyyristä ja samalla raakaa. Kirjan kokonaisuus on myös hienosti rakennettu. Kysykää miksi haluan kirjailijaksi, annan Varjojen raportin vastaukseksi. Ja vaikka ette kysyisikään – lukekaa se silti.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-38611297298215203082009-09-12T15:06:00.003+03:002009-09-19T12:45:22.684+03:00Muille mailleOlen matkustanut harvinaisen paljon varusmiesaikanani. En tiedä onko minulla siitä sen kummemmin kerrottavaa, mutta päätin jo, että tässä merkinnässä kerron matkoistani.<br /><br />Toimittajana on tullut matkustettua tosiaan erittäin paljon, mutta enemmänkin kilometrejä olisin halutessani voinut taittaa. En oikein osaa sanoa miksi näin kävi. Kaikki matkani eri varuskuntiin ja muihin paikkoihin ympäri Suomea ovat olleet mukavaa vaihtelua tavalliseen toimistoarkeen. Jotenkin alati läsnäoleva laiskuus alkaa pistää hanttiin kun eteen ilmaantuu mahdollisuus matkata. Puolen vuoden aikana en ole tehnyt kuin puolisen tusinaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Se ei ole mitenkään hirvittävän paljon.<br /><br />Paras matkani kotimaassa oli kyllä uuden SA-kaupan avajaiset Hämeenlinnassa. Käytetin inttitavaran myymälä avattiin oikein juhlallisesti. Hyväntuulista ja ystävällistä väkeä. Varusmiehelle tuli samalla kotoisa ja vieras olo. Miksi kukaan ei hauku minua?<br /><br />Armeijatavaran kerääminen tuntuu vähän etäiseltä harrastukselta, mutta totesin, ettei se sen kummempi harrastus ole kuin postimerkeillä puuhastelu tai laskuvarjohyppääminen. Harrastuksissa ei ole tarkoitus olla järkeä, se on vain ajanvietettä. Vanhojen ukkojen reaktioita oli hauska seurata. Joku tuli esittelemään YK-kangaslappuja, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ole vieläkään mitään aavistusta. Olivat kuulemma maksaneet vain 2 euroa kappale. <br /><br />Mutta takaisin matkoihin. Muutaman reissun tein vanhaan joukkoyksikkööni. Kummallista, kuinka nostalgista "kotiin" palaaminen oli, enhän viihtynyt tuolla juuri ollenkaan. Siitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että tuosta varusmiespalveluksesta jäi vähintään yhtä monta muistoa kuin sen jälkeisestäkin, vaikka ajallisesti se ei kestänyt edes kolmasosaa tästä. Oli outoa nähdä kaikki paikat ilman pelkoa tai ahdistusta. Olin vain vieras. Kaverit ilahtuivat nähdessään eikä henkilökunta enää pelottanut. Herrainpelko tuntuu kyllä aivan käsittämättömältä näin jälkeenpäin. <br /><br />Hienoin matka tuli kuitenkin tehtyä vasta pari viikkoa sitten. Pari kertaa vuodessa lehdestä tehdään ulkomaanmatka, minulla kävi onni ja pääsin lentämään. Lennon kohteena oli Norjan Oslo. Päivän mittainen reissu oli täyteen pakattu ohjelmaa, ja kun palasin pimeään tupaan, tuntui kun olisin palannut aikakoneesta. Tupa näytti täsmälleen samanlaiselta kuin lähtiessäni ennen kuutta aamulla. Mitä sitten Norjassa tapahtuikaan? Ei mitään suurieleistä, mutta sain tavata paljon ihmisiä. Nyt voin todeta, että norjalaiset ovat hyviä tyyppejä. Ja että norjaa ymmärtää paremmin kasvotusten kuin puhelimitse. Tärkein havainto matkallani oli kuitenkin se, että minun on pakko muuttaa ulkomaille asumaan joskus. Olisikohan se sitten seuraava operaationi.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-5241498973577754212009-08-16T16:24:00.005+03:002009-08-22T15:35:05.459+03:00Hyvää työtä!Välillä tuntuu kun en osaisi mitään. Tekstini ovat latteita, otsikkoni tylsiä ja piirustukseni rumia. Kehittyminen on jotenkin vain niin paradoksaalista. Mitä paremmin johonkin perehtyy, sitä vajaavaisimmilta taidot tuntuvat. Erityisen paljon tämä pistää silmiin piirroksissani, joissa edistysaskeleeni ovat olleet suurimmat parin viime vuoden aikana. Katselin tässä joku päivä vanhoja tuherrusvihkosiani, ja hävetti ihan millä ylpeydellä aikoinani noita kuvia katselin. Tietämättömyys valtavista puutteista on sinänsä ihan mukavaa, tuntuu kuin olisi tehnyt jotain hyvää. Mutta kun jälkeenpäin havaitsee, kuinka väärässä olikaan, on maanpinnalle paluu aika julma.<br /><br />Tekstini eivät ole mielestäni parantuneet huomattavasti viime vuosina. Varmasti hieman, mutta minun on hyvin vaikea hahmottaa eroa. En ole koskaan ollut hyvä arvioimaan omia tekemisiäni, varsinkaan kirjoituksiani. Usein käy niin, että teksti, jota pidän itse harvinaisen onnistuneena, ei kiinnosta juuri ketään, kun taas keskivertotekele voi saada paljonkin huomiota.<br /><br />Taitonsa peilaaminen muiden reaktioista on inhottavaa mutta välttämätöntä puuhaa. Pakko saada tietää kuinka hyvä oikeasti olen, vaikkei sen kuuleminen ole mukavaa. Objektiivisen näkökannan saaminen on yllättävän vaikeaa. Läheisiltä satelee vain kehuja, sillä he haluavat nähdä minun menestyvän ja uskovat todella, että teos on hyvä. Ystävät ja tutut ovat kohteliaita, täysin rehellistä palautetta ei aina uskalla antaa.<br /><br />Kovinta ja parasta palautetta saa asiantuntijoilta. Valitettavasti se on harvin kovinkaan positiivista. Kirjoituskurssilla opettajamme aloitti kertomalla, että kaikki oppilaat ovat lähtökohtaisesti niin hyviä, että ylimääräisiin kehuihin tuhlata tällä kertaa ollenkaan aikaa. Niin sen kuuluukin mennä, jos haluaa kehittyä. On turhaa kalastella kehuja ja hyväksymisiä muilta. Paras tapa on ottaa etäisyyttä tekstiin tai kuvaan ja katsella sitä myöhemmin ulkopuolisin silmin. Silloin sen tietää.<br /><br />Aivan huikea blogimerkintä, eikö?Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-14756121668180327412009-08-09T19:36:00.002+03:002009-08-09T19:52:01.678+03:00GonahdusEn tiedä missä vaiheessa se tapahtuu, mutta jossain vaiheessa boheemius iskee. Kaikkeen alkaa olla niin tottunut, ettei mistään jaksa huolehtia. Kaikki on niin tuttua, ettei ole enää syytä pelkoon. Hiukset kasvavat ja ryhti huononee. Ainoa, jota tekee täydellä tarmolla on kammanpiikkien katkominen. Gonahdus.<br /><br />Itse olen tainut jossain määrin olla gona, eli huolimaton laiskuri alusta saakka. Petaaminen ei ole oikein koskaan ottanut sujuakseen tarpeeksi siististi ja nopeasti, tavaroita unohtuu usein ja lahkeet roikkuvat lähes poikkeuksetta. Virallinen selitykseni on, että minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa kuin jonninjoutavat yksityiskohdat, mutta totuus on, että joskus kyllä yritin. En tiedä missä vaiheessa on virallisesti sallittua heittäytyä veltoksi, mutta käsittääksenin olemme ylittäneet sen rajan. Huonot uutiset ovat, että gonahduksen tuoma apatia on rokottanut myös lukuprojektiani. En ole vieläkään lukenut edes 20 kirjaa. Suurta menestystä tästä operaatiosta ei siis ole tulossa, ei ainakaan alkuperäisten suunnitelmien mukainen.<br /><br />Mutta siihen tärkeimpään, työntekoon gonahdus ei vielä ole vaikuttanut. Tällä hetkellä teen enemmän, ja omasta mielestäni myös parempaa työtä kuin koskaan aikaisemmin. Toimituksen vastuun siirtyessä uudelle sukupolvelle, on työn monipuolisuus ja mielekkyys avautunut aivan eri tavalla. Lehti on meidän, voimme tehdä sillä mitä haluamme. Ainakin melkein. Kun on ymmärtänyt, että tätä työtä kannattaa tehdä itselleen, tehdä lehtijuttuja asioista jotka kiinnostaa itseään, jotka omastakin mielestä ovat hyviä, saa tästä niin paljon enemmän hyötyä irti.<br /><br />Gona-mörön pää on jo kurkistanut työn puolelle. Loppu häämöttää vain kahden kuukauden päässä, ja uudet toimittajat saapuvat kuukauden kuluttua. Vedämme siis viimeisiä henkosiamme. Se on rohkaisevaa, mutta myös lamauttavaa. Matka tuntuu aina pisimmältä loppusuoralla. Pieleen tämä ei kuitenkaan tule menemään, sen verran tiukkoja paikkoja on jo koettu, ettei tässä enää osaa pelätä stressiä. Asiat hoituvat lopulta, kun vain tekee jotain sen eteen.<br /><br />Ilmiönä gonahdus on aika sympaattinen. Laiskottelu ja välinpitämättömyys itsessään ovat ärsyttäviä piirteitä, mutta olennainen osa gonahtamista on se, että se pahenee loppua kohden ja sitten kaikkoaa kokonaan, kun kuukausien taival päättyy.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-66402374177859177782009-07-26T15:04:00.003+03:002009-07-26T15:23:00.779+03:00Kesä jota ei ollutJuoksiessani ympäri pientä saartamme ikuiselta tuntuvassa taistelussani vapaista päivistä mietin usein, että juoksulenkki on kuin palvelusaika pienoiskoossa. Ennen lenkkiä kaikki on hyvin, lenkkiä saattaa odottaa jopa innokkaasti. Sitten juokseminen alkaakin eikä lenkki enää tunnukaan niin hyvältä idealta. Jo parin sadan metrin jälkeen haluaisi luovuttaa. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin lämmetä ja ennen kuin huomaakaan, on juossut jo hyvän matkan. <br /><br />Puolessavälissä alkaa jo sitten miettiä lenkin loppua ja kuinka hyvältä suihku ja juotava tuleekaan maistuvaan jälkeenpäin. Sitten alkaakin jo oikeasti väsyä. Joskus tulee vain entistä motivoituneemmaksi ja juoksee kahta kovempaa. Huonona päivänä kävelee loppumatkan. Loppuun asti kuitenkin mennään. Ei keskelle metsää ole järkeä jäädä istumaan. Jälkikäteen lenkki ei kaduta koskaan, vaan tuntuu yhä paremmalta idealta mitä kauemmin siitä on kulunut. Kohta sen on valmis juoksemaan uudestaan. Intti pienoiskoossa.<br /><br />Kesän viettäminen konttorissa ylipitkien työpäivien ratossa on kyllä väärin. Harvemmin tulee huomattua kuinka kaunis vuodenaika tuolla ulkona majaileekaan, mutta näin vapaapäivinä siitä on vähän liiankin tietoinen. Outoa on kuitenkin se, että tämä kesä on tuntunut elämäni lyhyimmältä, ja se on jo aika paljon sanottu. Pienenä kun nuo kesät menivät aivan järjettömän nopeasti, kun eihän niistä oikein vielä ymmärtänyt mitään. Ja nyt kun olen armeijassa, missä on tunnetusti Suomen hitain aika, on kesä kulunut kuin siivillä. Tämä on kesä jota ei ollut. Ei mökkiä, ei merta, ei riippumattoa. Ei oikeaa lukuaikaa. Aikaahan on aina, mutta ei sitä oikeanlaista.<br /><br />Luin <span style="font-style:italic;">Kurt Vonnegutin</span> viimeiseksi jääneen kirjan, "Maaton mies". Varmasti hauska mies, mutta huumori ei ollut oikein selvinnyt suomennoksesta. Hauskat jutut huomasi, mutta ne eivät naurattaneet.<br /><br />Kirja oli kirjoitettu vain pari vuotta ennen Vonnegutin kuolemaa. Hän kertoi eläneensä täyden elämän, mutta hillitön katkeruus paistoi kaikista hänen sanoistaan läpi. Sellaiseksiko pitäisi tulla vanhana?<br /><br />Hänen maailmassaan kaikki tuntuu olevan kovin selvää. Kaikki on oikein tai väärin. Useimmiten väärin. Minä olen luullut, ettei tällaista kategorisointia kannata harrastaa. Että mustavalkoisuus on ehdottomasti väärin. Toisaalta se taitaa kyllä olla välttämätöntä jos haluaa olla jotain mieltä asioista. Ehkä tulkitsin hänen sanomisiaan liian yksioikoisesti. Ehkä hän provosoi ja yksinkertaisti tarkoituksella.<br /><br />Teemme ja haluamme niin paljon tietämättä oikeaa syytä. Joskus se on harmitonta, mutta se on myös syy suurimpiin virheisiimme.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-39339967597711018962009-07-19T17:11:00.003+03:002009-07-19T17:24:40.961+03:00Tunnettu sotilasVihdoinkin. Sain luettua kirjan, johon koko tämä projekti perustuu. Linnan Tuntemattoman sotilaan lukeminen intin aikana. Minähän aloitin jo ensimmäisinä viikkoina, mutta sain pian yliannostuksen kaikesta sotilaallisesta. Lukunopeus hidastui ja pysähtyi lopulta. Lähes puoli vuotta myöhemmin löysin taas kirjan. Niin kauan kesti saada tarpeeksi etäisyyttä armeijaan. Nyt jälkeenpäin uskon, että paras vaihtoehto olisi ollut lukea kirja juuri ennen palvelusaikaa. Olisin lukenut suuremmalla keskittymisellä ja mielenkiinnolla, ja olisin ymmärtänyt niin paljon enemmän armeijaelämästä.<br /><br />Yksi vaikeimmista asioista peruskaudella oli ainainen tietämättömyys. Piti tehdä tuntemattomia asioita tuntemattomista syistä. Vasta nytten, eli aivan liian myöhään, on järkevä kokonaisuus alkanut hahmottua. Kaikki ei ole vielä järkeenkäypää, mutta selitettävää kuitenkin.<br /><br />Viihtyvyys sotaväessä rakentuu kahdesta asiasta, tarkoituksenmukaisuuden kokeminen tekemisissään ja ryhmähenki. Sain vain maistaa jälkimmäistä p-kaudella. Hyvä niin, sillä ilman sitä en varmaan olisi kestänyt kahtakaan kuukautta. On outoa, että puolustusvoimat kyllä motivoivat tulevia alokkaita minkä kerkeävät tekemään palveluksensa, mutta itse palveluksessa onnistutaan saamaan vain ani harva ymmärtämään koko homman ydin. Toisaalta tehtävä saattaa olla mahdoton. Kuinka lähes täysin sodasta erillään oleva sukupolvi edes voi ymmärtää tarkoituksen?<br /><br />Muutta takaisin Linnaan. Hänen kirjoitelmissaan korostuu kuinka suuressa osassa sotilaiden toveruus ja huumori merkitsee. Katsoin kirjan luettuani haastattelun Rokan esikuvan, Viljamin Pylkään kanssa, jossa hän totesi että sodassa huumori on yhtä tärkeä kuin ase. Naulan kantaan.<br /><br />Yksin olisi jo hyvin vaikeaa selvitä tavallisesta asepalveluksesta, sodasta puhumattakaan. Kirjan henkilöt ovat kiehtovia. Yritin keksiä kuka palvelustovereistani muistuttaa kutakin kirjan henkilöistä, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Nuo ominaisuudet tulevat kai vasta esille metsässä, ei avokonttorimaisemassa. Tiettyjä samankaltaisuuksia bongasin. Minun on myönnettävä, etten ole nähnyt kumpaakaan kirjaan perustuvasta elokuvasta, mutta sen aion kyllä tehdä seuraavana itsenäisyyspäivänä. Siinä on muuten päivä joka on muuttanut luontoaan intin käymisen jälkeen. Toivottavasti, linnan juhlat tuntuvat jotenkin niin köykäiseltä kohokohdalta.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-28311719755703351522009-07-05T15:47:00.006+03:002009-07-12T18:46:54.469+03:00Hullu käskyjä antaaArmeijassa ei päde samat säännöt kuin tavallisessa elämässä. En tiedä onko se tapa valmistaa sotilaat tilanteeseen, jossa yleisiä normeja ei noudateta. Sodassa on katsottava melkoisesti sormien lävitse, eihän touhusta muuten tulisi yhtään mitään. Intissä moittiminen on suotavaa, varastaminen pelitystä ja valehteleminen huumoria. Nopeilla sormilla varustetulla taistelijalla ei ole puute kalsareista, eikä tuvan vitsiniekkaa usko enää kukaan. Olisi hauska nähdä täysin intin sääntöjen mukaan toimivan henkilön esiintyvän työelämässä. Onneksi heitä ei taida juurikaan olla.<br /><br />Sellaisen henkilön päivä alkaisi karjunnalla ja kiroilulla. Räyhäystä joutuisivat kestämään murot kaatanut lapsi, myöhästynyt bussikuski, pahaa kahvia keittänyt työkaveri sekä vastaantuleva muukalainen joka ei muista tervehtiä. Työmatkan varrella mukaan tarttuisi naapurin posti, vierustoverin Metro-lehti ja pomon solmio. Saapuessaan työpisteelle alkaisivat linjaukset. Takaisin omaan huoneeseen korjaamaan housunlahkeet, työpöytänne on aivan räävittömässä kunnossa, älkää sössöttäkö! Päivän vanhetessa firmassa alkaisi levitä kummallisia huhuja. Yhden mukaan puolet henkilöstöstä lomautetaan kuukauden kuluttua, toinen taas kertoo kaikkien kesälomien peruuntuneen, kolmannen mukaan nykyiset työntekijät eivät eläköidy koskaan.<br /><br />Tätä ja paljon muuta on tämän hetkisen elämäni arki. Vaikka siihen välillä turtuu, en pidä sitä ylitsepääsemättömän ärsyttävänä. Niin kauan kun tietää, ettei se kestä loputtomiin, on sitä helppo jaksaa. <br /><br />Eihän se armeijan oppien soveltaminen oikeaan elämään ihan näin mene, mutta harvalla intistä on suoranaista hyötyä elämässään. Erittäin harva johtajakoulutuksen saanut, jonka kanssa olen puhunut, on pitänyt koulutusta hyödyllisenä. Itsevarmuutta on tullut ali- tai reserviupseerikouluissa, mutta käytännössä hyödynnettävää johtamista ei siellä kuulemma opi. En ole yllättynyt, vaikka luulin kouluja hieman hyödyllisemmiksi. Kuka nyt ei olisi hyvä johtaja, kun alaisilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin totella.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-469965104567858972009-06-29T08:03:00.003+03:002009-07-05T15:47:33.488+03:00Torneja ja hevosiaShakki on hieno ilmiö. Ei ole olemassa montaakaan asiaa, joita ihmiset ovat kautta aikain ajatelleet ja kehittäneet yhtä pitkälle, ei varsinkaan pelejä. Peli on ehkä väärä sana, kun puhutaan shakista, joten jätän käyttämättä tästä lähin. Kun "peli" saavuttaa samanlaiset syvyydet kuin shakki, sitä voi pitää symboliikkana melkein mistä tahansa, jopa elämästä. Mystiikka ja monimutkaisuus, joka tyylikkäissä nappuloissa piilee vat kiinnostaneet minua jo pienestä saakka.<br /><br />Harmi kyllä en ole koskaan päässyt aloittelijavaihetta pidemmälle shakissa. Osaan säännöt, mutten ymmärrä juuri mitään. En myöskään ole lukenut shakkikirjallisuutta. Se mitä ei ymmärrä on tylsää, arvosti sitä sitten kuinka paljon tahansa. Kirja, jota parhaillaan luen on shakkimestari <span style="font-style:italic;">Garri Kasparovin</span> "Kuinka elämä jäljittelee shakkia on juuri minunlaisille ummikoille sopiva. Vaikka kirja kertoo shakista, on se kirjoitettu niin, ettei lukijan tarvitse ymmärtää mitään pelin hienouksista.<br /><br />Tavallaan kirja muistuttaa sotastrategista klassikkoa <span style="font-style:italic;">Sunzin</span> "Sodankäynnin taitoa". Kirja, joka päällisin puolin kertoo vain yhdestä maailmasta ja ajasta, mutta kuitenkin pätee melkein mihin tahansa. Pidän sen kaltaisista kirjoista, niistä löytyy yleensä suuria viisauden sanoja. Suurin osa Kasparovin lausahduksista ei ole kovinkaan omaperäisiä, mutta se ei tee shakkimaailmasta yhtään sen tylsempää. En osannut kuvitellakaan kuinka valtavia panostuksia vaaditaan menestykseen ja mitä kaikkea pelaajan päässä liikkuukaan pelin aikana. Kasparov ei keksi uusia kuolemattomia viisauksia, mutta tulkitsee vanhoja hienosti. Miksi itsensä ja toimintatapojensa jatkuva kyseenalaistaminen on tärkeää? Milloin kannattaa olla agressiivinen? Kuinka vastustajan peliin mukaudutaan? Kasparov vastaa näihin kysymyksiin luonnollisimmalla tietämällään tavalla, shakin kautta. Kirjan oikea sanoma koskee kuitenkin oikeata elämää.<br /><br />Vaikka kirja ei kuulu niihin, jotka mullistavat maailman tai muuttaa elämäni lopullisesti, (sellaisia kirjoja ei taida olla, mutta suurta muutosta se ei ainakaan tehnyt) tarjosi se paljon pureskeltavaa. Kasparovin etos on huikea. Kaikkien aikojen parasta shakin taitajaa ei voi muuta kuin ottaa tosissaan. Jo se riittää mielestäni syyksi lukea kirja.<br /><br />Shakkimaailmassa on olemassa hieno perinne. Vanhat mestarit ottavat uudet lupaukset siipiensä alle antaakseen kykynsä perintönä tuleville sukupolville. Oppipoika-järjestelmähän ei ole mikään uusi tai ainutlaatuinen järjestelmä, mutta nykypäivänä sitä ei hyödynnetä läheskään tarpeeksi. Onko olemassa parempaa tapaa oppia, kuin ystävälliseltä ja henkilökohtaiselta opettajalta? Itse aion ainakin ottaa tavoitteekseni, riippumatta siitä missä minusta tulee hyvä, että jollain muulla on hyötyä siitä, mitä olen oppinut. Se taitaa olla aika yleinen tavoite, olla hyödyksi muille. Kuitenkin istutaan itsekkäästi kerätyn tiedon päällä, kuin jos se vähenisi sitä jakaessa.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-81932906263284402102009-06-14T17:09:00.003+03:002009-06-14T19:58:45.214+03:00Maailma täynnä johtajiaEdellisessä merkinnässäni puhuin tarkoituksen etsimisestä. Armeijassa monet ovat löytäneet tämän tarkoituksen, tavoitteen jota tavoitella – johtajuus. Kuten monessa muussakin ilmiössä, ilmenee se intin ulkopuoleisessakin maailmassa. Johtajuus on statusta, ja status on vähintään yhtä tärkeää kuin raha. Kysy keneltä tahansa kunnianhimoiselta nuorelta mitä hän haluaa tehdä isona, todennäköisyys, että johtajuus liittyy jollain tavalla suunnitelmiin on hyvin suuri. Melko outoa, sillä ne aikuiset jotka ovat tyytyväisimpiä uriinsa ja elämiinsä, ovat mielestäni ani harvoin johtotehtävissä. Kuitenkin olen huomannut itsekin alkavani miettimään samoja ratoja kuin muut. En taida olla ihan viisas.<br /><br />Onhan se tietenkin aika luonnollista. Vaikuttaminen on suosittua. Huomionkipeys on normaalia. Mutta usein kyse on myös itsensä nostamisesta muiden yläpuolelle. Riittävän suuri määrätietoisuus ja röyhkeys avaa minkä tahansa johtajan paikan. Kysymys kuuluukin, ovatko he, jotka tekevät kylmäpäisimmät ratkaisut ja johtavat asioita ihmisten sijaan, parhaimpia johtajia?<br /><br />Haluaisin kääntää hyvän johtajan aseman päälaelleen. Sen sijaan, että hyvää johtajaa vertaa valtapyramidin huippuun, josta hän organisoi kaikkea ylhäältäpäin, pitäisi häntä pitää kivijalkana. Se on vastuullinen ja tärkeä tehtävä, mutta se on olemassa vain tukeakseen muita. Johtajat ovat olemassa alaisiaan varten – ei päinvastoin.<br /><br />Käsitykseni johtajuudesta on monipuolistunut vasta viime aikoina, kun olen saanut seurata varsin huonoa, mutta myös huippuluokan johtamista. Erot ovat valtavat, ja niitä on paljon, mutta oleellisen voi kiteyttää yhteen lauseeseen: Heillä, jotka pitävät johtajuutta iseisarvona tai henkilökohtaisena tavoitteena, ei ole aavistustakaan mistä siinä on kyse.<br /><br />Toivottavasti minusta ei tule yhtä heistä.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-35212155422137341102009-06-07T17:41:00.005+03:002009-06-07T17:59:33.164+03:00VastausSain vihdoinkin luettua <span style="font-style:italic;">Richard David Prechtin</span> "Montako minua on?". Erinomaisesti kirjoitettu ja inspiroiva filosofiankirja. Tässä hieman Prechtin herättämiä ajatuksia.<br /><br />Tarkoituksen etsiminen on minulle hyvin tärkeää. Raskainta armeijassa on ollut juuri ne hetket, kun olen ymmärtänyt, ettei tekemisilläni ole käytännössä mitään tarkoitusta. Pelkään, ettei minulla ole väliä. Jos kuitenkin katsotaan kokonaisuutta, on tekemiseni intissä olleet aivan yhtä merkityksellistä (jos ei jopa merkityksellisempää) kuin viiden tavallisen elämän kuukauden aikana. Olen tehnyt ihan hyödyllisiäkin asioita. Mutta ei niistä sen enempää tässä tekstissä.<br /><br />Tarkoitukset ovat hyvin tärkeitä muillekin selkärankaisille. Kaikessa on oltava jokin juju, tärkeä tarkoitus. Ongelma ilmenee viimeistään siinä vaiheessa, kun tulee se "miksi?" johon ei enää löydy vastausta. Mitä nopeammin se tulee, sitä turhemmalta tekeminen tuntuu. Armeijassa tämä "miksi?" on tullut usein aivan liian aikaisin. Miksi jonottaa näin hitaalla tavalla, kun ajasta on kuitenkin puute? Miksi jakkarat on käännettävä tiettyyn suuntaan? Miksi aina minä?<br /><br />Kuten oikeassakin elämässä, ovat onnellisimmat he, jotka ymmärtävär katkaista turhauttavan miksi-ketjun ajoissa. Ellei niin tee, joutuu lopulta kohtaamaan viimeisen kysymyksen ja siinä vaiheessa peli on jo menetetty. Aika mielenkiintoista että niin moni läpi aikojen on etsinyt vastauksien vastausta, kaiken ratkaisua. Miksi me ylipäänsä olemme täällä? Itse en ainakaan pysty edes kuvittelemaan tyydyttävää vastausta kysymykseen.<br /><br />Mikä tällainen vastaus voisi olla? Se, että palvelemme vain suurempaa auktoriteettia? Entä minkä takia hän on olemassa? Saadaksemme ikuisen onnen palkinnoksi hyvästä suorituksesta? Ikuinen onni on paradoksi. Jos kaikki menee hyvin, ei hyvyyttä enää ole. Ei kuulosta palkinnolta minun korvissani.<br /><br />On olemassa parempiakin vastauksia, kuten toisten auttaminen ja onnen etsiminen. Mutta minä en usko, että tärkein kysymys hienoa maisemaa katsoessa on "minkä ihmeen takia?" Vaikka niin minulle on nykyisessä koulussani opetettu. Niin kauan kuin kysymykseen "miksi ei?" ei löydy hyvää vastausta, on turha kysellä sen enempää.<br /><br /><span style="font-style:italic;">Leo Tolstoi</span> kirjoitti, ettei onni perustu siihen, että voi tehdä mitä haluaa, vaan siihen, että haluaa aina tehdä sitä mitä tekee. Sitten on enää vain selvitettävä mitä itse haluaa. Sen ei pitäisi enää olla mahdoton kysymys.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-60141784682370601512009-05-24T16:58:00.005+03:002009-05-29T15:05:29.109+03:00PuolimatkaTällä viikolla saavutan taianomaisen virstanpylvään. Koittaa hetki, jonka jälkeen minulla ei ole enää koskaan yhtä paljon asevelvollisuutta jäljellä, kuin olen sitä jo suorittanut. Operaatio Lukutoukka on saavuttanut puolenvälin. Omaksi yllätyksekseni minun on todettava, että aika on kulunut nopeasti, vaikka yksittäiset päivät tuntuvat matelevan eteenpäin hitaammin kuin koskaan. Tuntuu kuin mitään ei olisi muuttunut, mutta kuitenkin on tapahtunut valtavasti.<br /><br />Tänä aikana olen ymmärtänyt kuinka tärkeää kaikki on, kuinka hyvin asiani ovatkaan ja minkä ihmeen takia ihmiset kautta aikain ovat pitäneet vapautta niin oleellisena asiana. Olen havainnut kuinka paljon olen antanut valua hukkaan vuosina ennen inttiä. Olen huomannut pitäväni macho-kulttuurista vielä vähemmän kuin aikaisemmin luulin. Hienoin asia jonka olen löytänyt on kuitenkin motivaatio. Ajatella kuinka helppoa on tehdä sitä mitä haluaa. Ryhdistäytymiinen ja hyvien päätösten tekeminen siviilissä ei vaadi suurta ponnistusta, ei ainakaan armeijaan verrattuna. Kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi niin helppoa, kuin siitä teemme.<br /><br />Armeija osoittautui aivan joksikin muuksi kuin odotin. Kyllähän siihen sisältyi hiusten leikkaamista ja liiallista odottamista, mutta pian ymmärsin, että nämä kaksi asiaa olivat kaukana kaikkein keskeisimmistä ongelmista, jotka minun kohdallani olivat stressi ja nihilismi. Onneksi olen päässyt kummastakin eroon erikoistehtäväni ansiosta. Stressi oli ainaiset aikarajat ja tietämättömyys siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Aina kun uskoin, ettei asiat enää pahenisi, ne pahenivat. Ongelmani oli, että otin seuraukset liian vakavasti. Kyllähän minulle huudettiin jos suojavarustus ei ollut tarpeeksi nopeasti päällä, mutta sen vakavampaa se ei ollut koskaan.<br /><br />Nihilismi ei ollut samalla tavalla hermojaraastavaa kuin stressi, mutta se roikkui synkkänä varjona koko palveluksen yllä. Ruohonjuuritasolla nihilismi oli suurten ponnistuksien tekemistä ilman mitään syytä. Juuri pystytetty teltta revittiin alas, tupa siivottiin puhtaudesta riippumatta uudestaan, paikasta toiseen juostiin vain odottamista varten. Lopulta kukaan ei enää halunnut tehdä mitään kunnolla, sillä se oli kuitenkin tehtävä heti uudestaan. Inspiraation ja tarkoituksen puute oli sanalla sanoen turhauttavaa. Sen lisäksi olin paikassa, jossa en halunnut olla, syystä, jota en nähnyt. Tai syyhän minulla odotti tulevaisuudessa, toivomus hyödyllisestä työkokemuksesta. Ilman tätä mahdollisuutta en ehkä olisi jaksanut jatkaa peruskauden jälkeen. Se, ettei millään tekemisilläsi ole mitään merkitystä on erittäin raskasta. Onneksi kaikki eivät suhtaudu armeijan menoon samalla asenteella. Monelle sotilasarvot ja maanpuolustukselliset valmiudet riittävät vallan mainiosti motivaatioksi. Olen hieman kateellinen tästä asenteesta.<br /><br />Mutta nyt puolet tästä valtavasta haasteesta on takana päin. Oikeastaan yli puolet, sillä en tule koskaan enää palaamaan peruskauden raskaisiin olosuhteisiin. Sen lisäksi suurin osa lomapäivistäni on säästössä, ja viimeisestä kuukaudesta tulee erittäin leppoisa. Neljän ja puolen kuukauden kuluttua tulen kokemaan yhden elämäni hienoimmista hetkistä. Siltä se ainakin nyt tuntuu.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-60110473316279682732009-05-18T15:13:00.001+03:002009-05-18T15:13:58.716+03:00Pakollista roolityötäOlen päättänyt olla esittämättä enää mitään. Sotaväessä se on vaikeampaa kuin luulisi. Vaikka teen parhaani, esitän tälläkin hetkellä enemmän rooleja kuin improvisaationäytöksessä. Olen kaveri, poika, opiskelutoveri, sukulainen, toimittaja, bloggaaja, mutta ennen kaikkea olen varusmies.<br /><br />Itse asiassa rooleja ei ole niin montaa, mutta kärjistäminen toimii aina. Siviilissä olen yksi ja sama, ainakin omasta mielestäni. Tietenkin käyttäytyminen muuttuu aina hieman, riippuen ympärillä olevista ihmisistä, mutta suurinpiirtein kyse on tunnistettavissa olevasta Teemusta. Tätä henkilöä ei juurikaan sotaväessä tunneta. Soitellessani lausuntoja janoten ympäri Puolustusvoimia en ole sama henkilö kuin kavereiden tai perheen parissa. Toimittajan rooli on usein epäkiitollinen, mutta sille ei mahda mitään. Olen jo tämänkin lyhyen kokemuksen perusteella voinut todeta, että kilttiydestä ei hyödy. Ihmisillä ei ole aikaa vastata jos sitä heiltä kysytään, mukavan pehmeisiin kysymyksiin vastataan yhtä tylsällä tavalla.<br /><br />Minulla on kuitenkin ongelmia olla se hiillostava toimittaja, jonka ei ole tarkoitus mielyttää ketään. Se helposti vihattava toimittaja, joka ei käytökseltään ole kaukanakaan paparatseista ja keltaisesta lehdistöstä. Sellaiseksi minä viimeiseksi halusin. Yritän toki olla kohtelias, mutta se ei riitä jos oikea tehtävä on nuuskia. Tähänastisissa töissä en ole vielä päässyt edes lähelle niitä oikeasti arkoja aiheita. En osaa edes kuvitella miten rumaksi peli menee sitten, kun niiden aika koittaa.<br /><br />Toinen vaikea rooli, josta alan jo etääntyä, on sotilaan rooli. En koskaan ole pitänyt itseäni kummoisena tai muina parempana, mutta minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä sitä ala-arvon tunnetta, jota alokkaana joutuu kokemaan. Luulen, että tässä tunteessa piilee suurin syy nykynuorten sopeutumisvaikeuksiin armeijaan. Olemme saaneet huomiota aivan eri tavalla kasvatuksessamme kuin aikaisemmat sukupolvet. Meidät on kasvatettu kriittisiksi yksilöiksi. Pedagogisesti tämä on aivan oikein, mutta armeijassa se ei toimi. Siellä meidän on ymmärrettävä olla kyseenalaistamatta ja ymmärrettävä, ettei meillä suuressa kokonaisuudessa ole yhtään mitään merkitystä. Yhä harvempi nuori haluaa sen ymmärtää – minullakin oli suuria vaikeuksia. Asiaa ei yhtään helpota se, että koko järjestelmä perustuu "entä jos" filosofiaan, joka on niin abstrakti, että suuri päämärä tuntuu esimerkiksi kertakäyttöistä kertasinkoa koottaessa kuljetuskuntoon kolmattasadatta kertaa täysin mahdottomalta nähdä. <br /><br />En enää koskaan halua piiloutua titteleiden, vanhanaikaisuuksien tai kiertoilmaisujen taakse. Valitettavasti en usko edes itse sen onnistuvan.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-57228268469986973592009-05-09T17:51:00.002+03:002009-05-09T18:07:20.988+03:00Päiväni kerjäläisenäSaimme käskyn änkeä maailmanparantajien ja romanialaisten kotikentälle aseistettuna pienellä rahankeruulippaalla. Lapsellisen kilpailuhenkinen kuin olen, otin haasteen kilpailuna ja aloin mainostaa sotaveteraanikeräystämme suurella innolla. Kuusi tuntia seisoin Rautatieaseman ulkopuolella, näinä kuutena tuntina sain paremman käsityksen yhteiskunnastamme kuin ehkä koskaan.<br /><br />Pian aloin huomata mielenkiintoisia tosiasioita kerjäämisestä. Ensinnäkin me varusmiehet saimme aivan erilaista kunnioitusta kuin esimerkiksi Amnestyn ja Romanian edustajat aukiolla. Epätoivoiset hyväntekijänuoret yrittivät houkutella ihmisiä positiivisuudellaan ja energiallaan. Pomppiminen, hymyileminen ja vilkuttaminen herätti mielenkiintoa, mutta hyvin harva pysähtyi ja vielä harvempi kirjoitti nimensä osallistumislistaa, jota markkinoitiin.<br /><br />Romanialaisten taktiikka oli empatian kalastelu. Muutamat istuivat maassa, toiset juoksivat lähes agressiivisesti ympäriinsä ja yrittivät saada rahaa niiltä, joita sitä näytti olevan (myös meiltä varusmiehiltä kilisevine lippainemme). Toiset taas esittelivät dramaattisia vammojaan. Eräs nainen linkutti hyvin näyttävästi kainalosauvoilla tuntien ajan lähistössäni. Puoliltapäivin hän kuitenkin väsyi ja vaihtoi kipeää jalkaa.<br /><br />Mielenkiintoisinta oli omien kerjäysstrategioiden kehittely. Aluksi olin hyvin aktiivinen, puhuttelin ihmisiä minkä ehdin ja yritin vangita heidän huomionsa. Kohta huomasin kuitenkin, etteivät nuoret mielellään maksa. Olen itsekin erittäin huono maksamaan hyväntekeväisyyteen. Nuoret pysähtyivät kyllä, mutta hyvin harvalla oli rahaa annettavana. Pikkuhiljaa huomasin toisen asian, joka oli mielestäni yllättävämpää. Hyvin pukeutuvat, varakkaan näköiset miehet juoksivat enimmäkseen kiireenvilkkaa ohitseni, kun näkivät minut, puhuttelin heitä tai en. Jo muutaman tunnin jälkeen ymmärsin, että solmiopukuisilta olisi turha ruinata lantteja.<br /><br />Naisille rahan lahjoittaminen ei ollut yhtä vastenmielistä, varsinkaan hieman vanhemmille naisille. Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että he joilla olisi varaa lahjoittaa eivät sitä tehneet, kun taas tavalliset tallaajat niin tekivät. Miehet, jotka maksoivat, tekivät sen useimmiten tehdäkseen vaikutukseen seuralaiseensa tai päästäkseen juttelemaan minun kanssa armeija-ajoista. Useamman kerran sain kuulla, että sotaveteraanit ovat ainoat, jotka heidän lahjoittamiaan rahoja saa. Veteraaneja arvostetaan.<br /><br />Ihmisten pysäyttäminen pieneksi hetkeksi osoittautui hyväksi taktiikaksi. Jostain syystä rahalipasta oli helpompi lähestyä, kun siinä seisoi jo joku valmiiksi. Usein ihmisiä kerääntyi muutama ympärilleni heti, kun joku jäi kanssani juttelemaan. Toinen mielenkiintoinen asia oli huomata, että ihmiset jotka olivat kävelemässä ohitseni olivatkin halukkaita maksamaan kun kysyin heiltä. En tiedä johtuiko sitten huonosta omastatunnosta vai mistä, mutta se toimi.<br /><br />Välillä tunsin oloni nöyryyttäväksi, vaikka ihmiset enimmäkseen olivat hyvin suopeita ja tarkoitus oli hyvä. Tuntuu kuitenkin väärältä, että raha on ainoa asia, joka saa kaupunkilaiset puhumaan toisilleen. Pahimmalta tuntui, kun ihmiset suhtautuivat minuun kuin ilmaan minun puhutellessa heitä. En ollut heille sanan tai edes päänpudistelun arvoinen. En ole tuntenut itseäni tyhmäksi ja epäonnistuneeksi sitten peruskauden, mutta näinä hetkinä sain pienen muistutuksen tästä tunteesta.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-2058877360444038722009-05-03T14:53:00.002+03:002009-05-03T15:07:14.263+03:00Vielä joskusUnelmani on kirjoittaa romaani. Paljon sitä pidemmälle en ole ajatellut, alkaisi varmaan olla sen aika. Tässä elämänvaiheessa <span style="font-style:italic;">Juhani Aho</span> oli jo kirjoittanut erään tunnetuimmista klassikoistaa, "Rautatien". Niin kunnianhimoinen en kuitenkaan aio olla. Jos kirjoittamisesta tulee suorittamista, ei lopputuloksesta takuulla tule hyvää. Suunnitelmani on kokemuksien kerääminen siihen asti, kun oivallan mitä sanottavaa minulla on.<br /><br />Tiedän siis, että haluan kirjoittaa kirjan, mutta se onkin yksi harvoista asioista, jonka tiedän. Miksi, miten ja kenelle minä kirjoitan on vielä epäselvää. Onneksi kysymykset ovat niin samankaltaisia, että niitä voisi pitää vain yhtenä suurena mysteerinä.<br /><br />Haluan kirjoittaa koska haluan vaikuttaa. Egoistinen kuin olen, haluan, että muut ajattelevat kuten minä – tai ainakin ymmärtävät miten ajattelen. Sama syy pätee kirjoitin sitten mitän vain. Teksti on välineeni, työkalu, jonka käyttäminen on minulle helpointa. Tekstin avulla voin ilmaista ajatuksiani ja tunteitani tarkemmin kuin millään muulla.<br /><br />Välillä tuntuu typerältä, jopa itsekeskeiseltä toitottaa omia tekstejään muille. Se onkin suurin pulmani mitä tulee kirjoittamiseen. Mikä oikeus minulle on toisten mielipiteisiin vaikuttaminen? Tiedän vähän ja osaan vielä vähemmän. Ei minulla ole lupaa käyttäytyä kuin autoritäärinen tietäjä. Sillä kirjoittaminen on kuin opettamista. Vaikka minulla ei ole opetettavaa, kirjoitan kuitenkin.<br /><br />Jos joskus kirjoitan romaanin, on siitä tultava hyvä. Blogin kirjoittamisen lopputuloksella ei ole väliä, tekstiä ei kuitenkaan paria tusinaa useampi henkilö lue. Journalistinen teksti taas on puhdas tekniikkalaji. Romaani on kirjailija itse. Se on tapa metsästää huomiota, arvokkaan ja ansaitun huomion metsästämistä. Toivottavasti kykenen joskus sellaisen ansaitsemiseen.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-41123132538052974752009-04-26T14:27:00.003+03:002009-04-26T14:50:56.681+03:00Dekkarien maaotteluMinulla on huono tapa lukea useaa kirjaa samanaikaisesti. Tavallisesti luen neljää kirjaa kerrallaan. Parasta kirjaa; hyvää kirjaa; kirjaa, joka pitäisi lukea ja huonoa kirjaa, jonka luen loppuun vasta kesä- tai hiihtoloman aikana, kun aikaa on riittämiin.<br /><br />Tästä tulee aika ajoin melko sotkuista, sen takia pidänkin sitä huonona tapana. En ole aivan varma pidänkö kirjojen ainaista kilpailuttamista hyvänä ideana. Sillä tavalla viihdyttävät jännityskirjat ja dekkarit vetävät aivan liian usein pisimmän korren.<br /><br />Tällä hetkellä paras kirjani ja hyvä kirjani ovat kummatkin dekkareita. Ensin luin Millenium-trilogian toista osaa, "Tyttö joka leikki tulella". Pakon edestä jouduin siirtämään sen toissijaiseksi, kun aloin lukea <span style="font-style:italic;">Marko Kilven</span> uutuutta, "Kadotetut" nimistä teosta. Luen siis kahta dekkaria, jotka edustavat maidensa kuuminta kärkeä. Miten kirjat eroavat toisistaan? Ovatko ruotsalaiset Pohjoismaiden parhaita dekkarikirjailijoita, kuten väitetään?<br /><br />Ensin pidin itsestäänselvyytenä, että <span style="font-style:italic;">Stieg Larsson</span> on aivan eri luokkaa, kuin minulle ennestään tuntematon Marko Kilpi. Se pitää paikkansa, jos vertaillaan Millenium-trilogian ensimmäistä osaa "Miehet jotka vihaavat naisia" Kilven kirjaan, mutta "Tyttö joka leikki tulella" ei valitettavasti ole samaa tasoa kuin ykkösosa. Tarina polkee paikallaan, Larsson vie yksityiskohtaiset selostuksensa aivan uusiin sfääreihin. Muun muassa Lisbeth Salanderin ostoslistat käydään niin perusteellisisti läpi, että kerronta alkaa saada lähes koomisia piirteitä. Sen lisäksi ensimmäisen kirjan hyvin keskivertoinen tarina oli traumaattinen. Hyvin rakennettu juoni ei ole Larssonin bravuureja.<br /><br />Suppealla kokemuksellani voin sanoa, että "Kadotetut" on tyypillinen suomalainen dekkari. En ole lukenut montaa suomalaista dekkaria, lähinnä <span style="font-style:italic;">Leena Lehtolaista</span>, jonka kirjat Maria Kalliosta ovat mielestäni hyvin kirjoitettuja. "Kadotetut" noudattaa samoja suuntaviivoja. Se ei ole vauhdintäyteinen seikkailu, vaan realistinen tarina poliisin arjesta työpaikkakiusaamisineen, humalaisineen ja stressineen. Kaikki väärät käsitykset poliisin ammatin hienoudesta voi äkkiä unohtaa, toisin kuin Larssonin kirjoissa, jossa toimittajan työnkuvaa hehkutetaan urakalla.<br /><br />Larssonin ja Kilven päähenkilöt ovat kuitenkin samankaltaisia. Olli ja Mikael Blomqvist ovat kummatkin sankarillisia työnarkomaaneja, joilla on lähes yliluonnollisia kykyjä omilla erikoisaloillaan. Ollin täydellisille, silmänrpäyksessä tehdyille psykologisille analyyseille vetää ainoastaan vertoja Blomqvistin haastattelutekniikka. Se mikä kiehtoo Ollissa ovat hänen heikkoutensa, jota Mikael Blomqvistista ei juurikaan löydy. Olli on epäonnistunut siviilissä elämässään. Hän on antanut työlleen aivan liian suuren osan elämästään, ystäviä ei juurikaan ole ja vaimo on jättämässä hänet.<br /><br />Yllätyin "Kadotettujen" korkeasta laadusta. Odotan juonelta jopa enemmän kuin Larssonin kirjalta. En ole vielä ehtinyt lukea kirjaa loppuun, mutta toistaiseksi tarina on hyvin rakennettu, hyvää loppuratkaisua on syytä odottaa. Tyylillisesti Larsson painii aivan eri painoluokassa kuin Kilpi. Larssonin teksti on vaivatonta, harvinaisen elävää ja mielenkiintosta. Kilven käyttämä tyyli ei suoruudessaan ja kömpelyydessään saa lukijaa samaan hypnoottiseen mielentilaan kuin Larssonin teksti. Kummallakin kirjailijalla on vahvuutensa ja heikkoutsena, joten rökälevoittoa Ruotsi ei siis tässä vertailussa ota. Ei ainakaan niin kauan kuin unohdamme mankellit ja marklundit.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-86458267450675775642009-04-18T20:09:00.002+03:002009-04-18T20:24:44.278+03:00Lukeminen on tuntemistaOlen huomannut, että minulla on aika hyvät oltavat. Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni sekä kirjoittamalla että piirtämällä, saan korvaamatonta kokemusta, saan uusia ystäviä ja tapaan uusia ihmisiä joka päivä. Kuitenkin olen toivonut koko hirveyden loppuvan mahdollisimman nopeasti.<br /><br />Osin asenne on tainut jäädä jäljelle peruskaudelta, osin olen tyytymätön syystä. Juuri nyt pahimmalta tuntuu vapauden puute. Olen valtion omaisuutta, minulla ei ole omaa tahtoa vielä puoleen vuoteen. Se tuntuu ahdistavalta, kun sitä ajattelee. En näe vieläkään suurta hyvää. Nyt kun kuitenkin saan tehdä järkevämpiä hommia kokonaisuus hahmottuu hitusen paremmin. Tarkoitusta en kuitenkaan när vieläkään kunnolla.<br /><br />Analyyttisesti katsoen tästä tulee varmasti parempi vuosi kuin monesta aiemmasta. En ole koskaan oppinut yhtä paljon, tai antanut yhtä paljon aikaa itselleni. Aikaa minulla on aina ollut, mutta kun sitä on liikaa ja asiat on liian hyvin, sitä tulee päästettyä itsensä aivan liian helpolla. Kunnianhimo tarvitsee vääryyksiä ja vastuksia, muuten se ei kasva tarpeeksi isoksi.<br /><br />Se mistä pidän armeijassa eniten, on sen vaikutus oikean elämän elämyksiin. En ole koskaan syönyt yhtää hyvää pitsaa, kuin ensimmäisellä lomallani. Elokuvat ja musiikkikappaleet koskettavat aivan uudella tavalla kuin ennen. Aivan liian moni asia oli itsestään selvää ennen inttiä.<br /><br />Lukeminen kasarmilla ei ole ollut laatulukemista. Väsymys ja häiritsevät tupakaverit ovat tehneet lukemisesta hyvin vaikeaa. Sen sijaan lukeminen lomilla on upeaa. Luin juuri <span style="font-style:italic;">Alberto Moravian</span> "Keskipäivän aaveen". En ole ennen unelmoinut siitä, millainen lukemani kirja mahtaisi olla teatteriesityksenä, mutta niin tein nyt. Romaani oli loistavasti kerrottu, mutta kirjan tragedia olisi täydellinen teatterilavalla. Aion ehdottomasti mennä katsomaan esityksen, jos sellainen sattuu sopivasti eteen. Italialaisen Moravian tarina turmeltuvasta avioliitosta tuntuu kovin tutulta, sen yllä jotain skandinaavista. Pienin muokkauksin voisin uskoa teosta Strindbergin käsialaksi.<br /><br />"Keskipäivän aaveen" kaltaista romaania en olisi arvostanut ennen. Olen aina keskittynyt tarinaan. Monipuolista ja yllätyksellistä tarinaa vailla oleva romaani ei ole ollut lukemisen arvoinen, oli sitten tunnelma ja tunne ollut kuinka hieno tahansa. Nyt vihdoinkin olen huomannut muutoksen asenteessani. En tiedä olenko kypsynyt lukijana, vai jos kokemukseni armeijasta on myös vaikuttanut minuun lukijana. Joka tapauksessa lukeminen ei ole koskaan ollut yhtä antoisaa.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-85770653443132252562009-04-13T11:41:00.004+03:002009-04-13T13:01:23.035+03:00MyrskyjäViime viikolla luin Jukka Valtasaaren <span style="font-style:italic;">"Myrskyn vuodet"</span>. Ensimmäinen ei-kaunokirjallienn teos operaationi aikana oli ihan mukavaa vaihtelua. <span style="font-style:italic;">"Myrskyn vuodet"</span> on katsaus kylmään sotaan, sen syihin ja seuraksiin maailmaan ja Suomeen.<br /><br />Poliittinen historia ei kuulu suosikkiaiheisiini, mutta yleissivistys sen sijaan kuuluu. Asenne on tärkein, en lukenut kuivaa historiaa, vaan yleissivistin itseäni. Kuiva historia on epäreilu nimitys, sillä Valtasaari on hyvä kertoja. Huiman asiantuntemuksen lisäksi hänellä on tehokas, mutta tarpeeksi yksityiskohtainen tapa kertoa. Tuskin olisin jaksanut lukea samaa kirjaa perushistorijoitsijan kirjoittamana. Kirjailijan, myös historijoitsijan, on taisteltava lukijan kiinnostuksesta, ja niin Valtasaari tekeekin.<br /><br />Yleissivistyksen lisäksi kirja antoi pureskeltavaa, jota en aiemmin ole juurikaan tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi Suomen juu-ei-vaarinhousut-politiikka on mielestäni ollut toimivaa ja sopivan neutraalia tähän saakka. Valtasaari on eri mieltä. Hänen mielestään se on ylipassiivista politiikkaa, joka on jäänyt Suomen pahaksi tavaksi. On eri asia tehdä harkittuja päätöksiä, kuin jauhaa vuosikausia ennen kuin päätös uskalletaan tehdä. Niin on käynyt useammankin kerran. Nato on yksi järjestöistä, johon Suomen Valtasaaren mielestä olisi pitänyt liittyä jo aikoja sitten, viimeistään vuonna 2001. Nyt olemme jo käytännössä Natossa, mutta aivan eri asemassa, kuin jos olisimme liittyneet ajoissa.<br /><br />Nato-jäsenyyteen on kuitenkin olemassa hyviä muttia, niistä viimeinen tuli menneellä viikolla idästä. Venäläispoliitikko Juli Kvitsinski kertoi Ylen haastattelussa, että Suomen Natojäsenyys vastaanotettaisiin sotilaallisin, poliittisin ja taloudellisin vastatoimin. Herttaista. Pitää vain toivoa, että tämä kovistelu on taas yksittäistapaus, sillä Suomi ja Ruotsi hakevat mitä todennäköisemmin jäsenyyttä seuraavan viiden vuoden aikana.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-45611082659876230862009-04-05T12:25:00.002+03:002009-04-05T12:38:46.925+03:00Ongelmana hierarkiaEn ole tottunut siihen, että ihmiset ympärilläni korostavat omaa asemaansa, oli se sitten kuinka korkea tahansa. Niinhän sen pitääkin olla. Ei ole mitään syytä vertailla täysin erilaisia elämänkokemuksia keskenään. Ja jos niin on pakko tehdä, miksi toitottaa tulokset ilmoille toisten kuultaviksi? Onhan se hienoa, jos joku on päässyt elämässään pitkälle, mutta onko saavutuksiaan tosiaan korostettava seisomalla toisten olkapäillä? Kuten sanottua, lähipiirissäni kovin moni on sitä mieltä, ettei ole.<br /><br />Auktoriteetteja kuitenkin tarvitaan silloin tällöin, mutta kun niin onnettomasti käy, pitäisi hierarkioiden rakentamista välttää niin hyvin kuin mahdollista. Jos jotain on tehtävä, tarvitaan henkilö ohjaamaan toimintaa, tekemään alotteita ja jakamaan tehtäviä. Tämä henkilö ei ole muita ryhmän jäseniä tärkeämpi. Nöyryys on mielestäni johtajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Käyttäytymällä nöyrästi ansaitsee ryhmän kunnioituksen, ja kun sen kerran saa, ei paljon muuta tarvitsekaan.<br /><br />Peruskauden aikaisessa komppaniassani löytyi johtajia joka lähtöön, myös alokkaiden joukosta. He olivat usein niitä parhaimpia johtajia. Heidän asemansa ei perustunut prameisiin merkkeihin ja titteleihin, vaan heidän käytökseensä. Erinomainen johtaja hakee rätin ja alkaa pestä lattiaa ennen kuin käskee muut töihin. Hyvä johtaja ei tarkista millintarkasti muiden pinkkoja ennen kuin oma päiväpeite on siististi taiteltuna jakkaralla. Huono johtaja luulee olevansa jotain.<br /><br />Koko systeemi hienoine vaatekoristeineen, isoine hattuineen ja kömpelöine nimityksineen on kuin suoraan hiekkalaatikolta tai Avarasta luonnosta. Pienenä jokaisessa leikissä piti olla pomo, joka päätti tasan kaikesta. Mitään ei saanut kyseenalaistaa, jos ei totellut ei saanut olla mukana. Yksinkertainen toimintatapa, joka on todettu tehokkaaksi muissakin yhteyksissä.<br /><br />Koulussa hierarkiat kehittyivät useampaan tasoon. Oli luokan kunkku, hänen lähimpänsä, he jotka jätettiin rauhaan ja he, joita ei jätetty rauhaan. Tällaiset hierarkiat ovat luonnollisia, valitettavasti ne muodostuvat lähes aina ihmisten kesken, niin ihmiset vain toimivat. Minkä takia näitä asemia on sitten vahvistettava äärimmäisyyksiin? Kenellä on suurin harja, pisimmät hampaat, suurimmat sarvet? <br /><br />Lapsellista, miehekästä, sotaväki.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-3729513085400001352009-03-28T16:29:00.002+02:002009-03-28T16:50:07.062+02:00IsonaIsona haluan kirjoittaa, mieluiten romaaneja. Sen olen tiennyt jo puolet elämästäni. Jos joskus haluan jotakin en tähtää heti huipulle. Asetan mielummin välitavoitteita, pienet askeleet ovat helpompia. Strategiani on asettaa niin monta pientä tavoitetta kuin mahdollsita, silloin onnistumisiakin tulee enemmän. Tavoitteiden on myös oltava selkeitä, haluan huomata yksiselitteisesti, että olen saavuttanut jotakin.<br /><br />Peruskoulussa tavoitteeni oli suorittaa kaikki saamani tehtävät mahdollisimman hyvin. Yläasteen lopussa halusin päästä tiettyyn lukioon. Tietyssä lukiossa huomasin, ettei minun tarvitse olla hyvä kaikessa jatkaakseni taivalta kohti Tavoitetta. Voisin aivan hyvin erikoistua, keskittyä siihen mistä pidän.<br /><br />Tärkeimmäin välitavoitteen saavuttamisesta ei ole kulunut kovinkaan kauan. Läpäisin sisäänpääsykokeet ja ryhdyin opiskelemaan journalistiikkaa. Muutaman kuukauden opinnot keskeytyivät kuitenkin, oli Operaatio Lukutoukan aika. Kuten minulla on tapana, olin jo suunnitellut seuraavan tavoitteen etukäteen: mahdollisimman hyödyllisen palveluksen suorittaminen. Löysin sen, ja nyt saan vihdoinkin kirjoittaa.<br /><br />En ole ensimmäinen joka lähtee tavoittelemaan kirjailijan uraa journalistiikka ponnahduslautana. Esimerkiksi Ernest <span style="font-style:italic;">Hemingway</span>, <span style="font-style:italic;">Eino Leino</span>, <span style="font-style:italic;">Liza Marklund</span> ja <span style="font-style:italic;">Kari Hotakainen</span> ovat kaikki alunperin toimittajia.<br /><br />Eräs, joka ei koskaan lakannut olemasta toimittaja oli ajankohtainen <span style="font-style:italic;">Stieg Larsson</span>. Suljin hetki sitten hänen Millenium-trilogiansa ensimmäisen osan <span style="font-style:italic;">"Miehet jotka vihaavat naisia"</span> kannet. Larssonin kirjoja on kehuttu viime aikana taivaisiin. On vaikeaa löytää lehteä, jossa miestä ei mainita sanallakaan. Tämän hysterian takia ryhdyin lukemaan hieman epäileväisin mielin. Nyt luettuani kirjan ymmärrän mistä hehkutuksessa on kyse. Larsson kirjoittaa jopa niin hyvin, että hän ohittaa pitkäaikaisen suosikkini <span style="font-style:italic;">Henning Mankellin</span>. Tarina on rakennettu tavalla, jota en ennen ole nähnyt. Monesta kerroksesta ja sivuraiteesta koostuva kokonaisuus pakottaa lukijan jatkamaan. Salaisuus taitaa piillä henkilöhahmoissa, jotka tuntuvat aidoilta ihmisiltä jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien.<br /><br />Johtuuko Stieg Larssonin valtava menestys hänen ennenaikaisesta kuolemastaan? Kyllä, suurilta osin. Larsson kirjoittaa loistavan hyvin, mutta näin suurta yleisön huomiota ei ansaita pelkillä kirjallisilla ansioilla, ei ainakaan kun kyseessä on dekkari. Kylmä totuus on, että parasta mitä taiteilija voi uralleen tehdä on kuolla.<br /><br />Lisbeth Salander tuntuu olevan yleisön suosikkihahmo kirjasta. Pidän itsekin hänestä, mutta eniten minua kiehtoi päähenkilö Mikael Blomkvistin palava intohimo toimittajan työhön. Lehtimiehen arkipäivää kirjassa ei taideta kovinkaan realistisesti kuvata, mutta on inspiroivaa lukea kuinka suuri valta toimittajalla on. Jos en jo opiskelisi journalistiikkaa, haluaisin varmaan ryhtyä siihen lueattuani <span style="font-style:italic;">"Miehet jotka vihaavat naisia"</span>. Nyt minä haluan Stieg Larssoniksi isona.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-71541283567270365752009-03-22T13:04:00.014+02:002009-03-22T15:10:12.688+02:00Sotamiehen onniTuntematon sotilas ei nyt oikein nappaa. En tiedä johtuuko se traumaattisesta peruskaudesta, vai olenko saanut liian suuren annoksen puolustusvoimista, mutta Väinö Linnan jätän nyt hetkeksi rauhaan. Sen sijaan olen siirtynyt taas vähän kevyempään kirjallisuuteen. Nyt käynnissä on hehkutettu Stieg Larsson. Viikolla minulle jäi hieman ylimääräistä aikaa, ja löysin käsiini saksalaisen filosofin, Wilhelm Schmidin ohuen kirjan <span style="font-style: italic;">"Onni – kaikki mitä tulee tietää"</span><span>. Tämä kovin helposti luettava hyvän mielen kirja ei antanut suurempia ahaa-elämyksiä, mutta ajateltavaa se kyllä antoi. Sen enempää en kirjalta vaadikaan.<br /><br />Onni on ollut kantava teema tähänastisessa asepalveluksessani, vaikken sitä aiemmin ole huomannutkaan. Minulla on ollut vaikeuksia hahmottaa kokonaisuuksia armeijassa, jossa on erittäin helppo keskittyä ainoastaan yksityiskohtiin ja nykyhetkeen. Pakotettu carpe diem ei kuulu suosikkeihini. En ole ymmärtänyt pysähtyä ajattelemaan tavoitteitani, vaan pelkästään keskittynyt tehtävien ikävyyteen ja turhuuteen. Pisimmälle kantavat ajatukset ovat koskeneet tulevia, mielyttäviä erityistehtäviä ja kaukaisuudessa häämöttävää reserviä. Kuinka hienoa siitä tulisikaan, kuinka hyvältä vapaus tuntuisi.<br /><br />Filosofia on liian usein käsitteiden määrittelemistä. Schmidkin harrastaa tätä, ja antaa onnelle kolme eri määritelmää. Kuin Kolmessa pienessä porsaassa konsanaan lukijalle esitetään kaksi huonolaatuista onnea, mutta viimeinen onni on juuri sopiva. Kaksi ensimmäistä määritelmää ovat tuuri ja mielihyvä.<br /><br />Tuuri, eli hyvä sattuma, ei liiemmin kiinnosta minua. Se on yliarvostettua. Aivan liian usein pienet vastoinkäymiset tai menestys laitetaan tuurin piikkiin. Vaikka hyvä tai huono sattuma onkin useimmiten tekosyy, en kiistä sen olemassaoloa. Emme kuitenkaan mahda sille mitään, joten siitä on mielestäni turha välittää sen enempää. Jos tuuri häiritsee, kannattaa vain tavoitella sattuman minimoimista ja ottaa asiat omiin käsiin. Muuten sattumasta on aika turha välittää. Armeijassa en ole tuuria, hyvää tai huonoa, sen kummemmin nähnyt. On ollut onnekasta, että puolustusvoimilla on tarjota niin sopiva erityistehtävä minulle. Sen sijaan se, että sain paikan ei ollut tuurin kanssa tekemistä, se johtui omista ansioistani.<br /><br />Mielihyvä, eli nautinnontäyteiset hetket ovat sen sijaan paljon olennaisempia käsitteitä varusmiehelle. Tämä lyhyt ja tilapäinen nautinnon tunne ei Schmidin mukaan tee meistä oikeasti onnellisia. Mielihyvä on eläinten onni, kuten myös nykyisen länsimaisen kulttuurin. Hedonismi velloo yhteiskunnassa – eikä vähiten armeijassa. Ei pysyvä onni, vankka sielunelämä tai mitä onni sitten onkaan ole varusmiehien ensisijainen tavoite. Meidän unelmamme koostuvat vaaleanpunaisista munkeista ja mukavista sängyistä, lyhyistä mielihyvän hetkistä synkässä arjessa. Kuulostaako tutulta?<br /><br />Se aito oikea onni, onnien Veli Ponteva, on yltäkylläinen onni. Se on kestävää onnea, ei tilapäistä kuten kaksi aikaisempaa. Yltäkylläinen onni ei ole sitä, että elämä hymyilee ja kaikki on okei, vaan menestyksen ja vastoinkäymisten pitämistä tasapainossa. Schmid sanoo, ettei onni ole tärkeintä elämässä. Meidän ei tule tavoitella onnea hinnalla millä hyvänsä. Epäonni on osa elämää, sen pelkääminen ei auta mitään. Olemme parempia kuin koskaan olemaan hetkellisesti onnellisia, surffaamme lähes ammattimaisesti nautinnosta toiseen. Kuitenkin voimme surkeasti, ehkä jopa huonommin kuin koskaan. Ei tämä elämä ole onnen tavoittelemista. Ilman koettelemuksia ei onnea ole. Jotain, jonka ymmärtämiseksi minun oli mentävä armeijaan.<br /></span>Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-86698638194974049622009-03-13T12:23:00.006+02:002009-03-22T13:01:53.674+02:00Kunniallista petkutustaPyytäessäni Kirsi Pihalta ehdotuksia, hän lähetti minulle listan, joka koostui viidestä parhaasta hänen lukemastaan kirjastaan. Ei mitään sotaisaa, nuorekasta tai muuten minulle sopivaa, vain hänen mielestään parasta mahdollista kirjallisuutta. Mielestäni aika reilua. Tässä lista:<br /><br /><span style="font-size:85%;">Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva<br />José Saramago – Kertomus sokeudesta<br /><strike>Tove Jansson – Kunniallinen petkuttaja</span><span style="font-size:85%;"></strike></span><br /><span style="font-size:85%;">Imre Kertész – Kohtalottomuus<br />Italo Calvino – Paroni puussa</span><br /><br />Isänmaallisuudesta ja mieltymyksestä Tove Janssonin kirjoituksiin päädyin ensimmäiseksi <span style="font-style: italic;">"Kunnialliseen petkuttajaan"</span>. Janssonin idylliset (mielestäni maailman parhaat) kuvaukset suomalaisesta talvesta tekivät kovin vahvan vaikutuksen lukiessani kasarmilla. Siellä talven rauhaa ja puhtautta on vaikea nähdä samalla tavalla. Olen muutenkin huomannut oppineeni arvostamaan kirjojen ympäristökuvauksia paremmin armeija-aikanani. Mainitsin jo aiemmin, kuinka hienosti Hemingway sai minut karibialaiseen tunnelmaan<span style="font-style: italic;"> "Kirjavassa satamassa"</span>. Tämänkaltaiset miljöönvaihdokset antavat mahdollisuuden rauhoittua ja unohtaa kaikki joutava hätäily.<br /><br />Pääteeman löytäminen <span style="font-style: italic;">"Kunniallisesta petkuttajasta"</span> ei onnistu ainakaan minulta. Romaani kertoo aivan liian paljosta. Rakkaudesta, identiteetistä ja kunniasta. Itsepetoksesta, uskollisuudesta ja ystävyydestä. Minulle teema oli kuitenkin rehellisyys.<br /><br />Mikä se kunniallinen petkuttaja sitten oikein on? Kirjassa hän on nuori nainen, joka on tunnettu harvinaisesta suorapuheisuudestaan. Hän ei ole mukava, mutta kertoo kysyttäessä suoraan mitä ajattelee, johti se sitten kuinka epämiellyttäviin tilanteisiin tahansa. Terävänä naisena hän kuitenkin ymmärtää, ettei rehellisyys koko maata peri. Rehellisenä pidetty henkilö on petkuttajista vaarallisin.<br /><br />Armeijassakin ollaan rehellisiä. Kaikki mitä sanotaan on totta. Joskus olosuhteet muuttuvat, tai sitten eivät, mutta aina ei tapahdu niin kuin on sanottu. Sille ei voi mitään, eikä ole syytä välttää sitä. Joskus on vain käynyt mielessä, että miksi ylipäänsä antaa tietoja esimerkiksi marssin pituudesta tai kestosta, kun kukaan ei niitä kuitenkaan kuuntele. On vain turhauttavaa laskea tunteja tekaistuun määränpäähän, jopa turhauttavampaa kuin epätietoisuudessa leijuminen. Sitä ainakin sotaväessä riittää, mutta kaikkeenhan tottuu. Toinen asia on sitten tornihuhut, mutta niistä ja rehellisyydestä ei kyllä voi samana päivänä jutellakaan. Petkuttajia, mutta kunniallisina emme heitä koskaan erehtyneetkään pitämään.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-89594360685937443942009-03-02T14:14:00.002+02:002009-03-02T14:34:54.378+02:00Minkä puolesta kuolla?Kahden viime viikon ajan olen jatkanut <span style="font-style: italic;">Sotaromaanin</span> lukemista, sekä lukenut Leena Lehtolaisen ehdottaman novellikokoelman, Roald Dahlin <span style="font-style: italic;">"Helppo nakki"</span>. Dahlin lasten kirjat ovat suuria ihailun kohteitani. Pari vuotta sitten tutustuin myös hänen aikuisille suunnattuun tuotantoonsa, kun luin <span style="font-style: italic;">"Rakkaani, kyyhkyläiseni"</span>. Olin ällikällä lyöty, mustan huumorin värittämät novellit olivat loistavia. Kun nyt sain käsiini <span style="font-style: italic;">"Helpon nakin"</span> odotin ilotulituksen jatkuvan. Jatkuivathan ne, kyseessä on kuitenkin Roald Dahl, mutta en voi väittää ettenkö olisi myös pettynyt. Tarinat olivat nokkelia, henkilöhahmot tuttuun tapaan mitä huvittavimpia sekopäitä, mutta jotain puuttui. Aikaisemmin lukemissani novelleissa oli joka kerta hauska loppukäänne, tällä kertaa ne uupuivat. <span style="font-style: italic;">"Helppo nakki" </span>oli viihdyttävää luettavaa, mutta liian usein havahduin kääntämästä novellin viimeistä sivua edestakaisin. Tässäkö se oli?<br /><br />Kokoelman löyhä teema oli sota. Roald Dahl oli nuoruudessaan taistelulentäjä, ja näitä kokemuksia hän ammentaa noin joka toisessa novellissa. Tämä oli varmasti syy miksi Leena Lehtolainen ehdotti kirjaa, mutta olisin kyllä mielummin lukenut jotain täysin sotaan liittymätöntä. Inttijutut ovat kuitenkin aina vain inttijuttuja. Dahlin ja Väinö Linnan sotakuvaukset saivat kuitenkin ajatukseni liikkeelle, mikä aina on tervetullutta täysin virikkeettömässä varusmiehen maailmassa. Yksi päälimmäisistä ajatuksistani liittyy kuolemaan. Minkä puolesta olisin valmis kuolemaan, tai vielä tärkeämpää: minkä puolesta olisin valmis tappamaan? Ennen palvelukseen astumistani olin täysin vakuuttunut etten koskaan voisi tositilanteessa puolustaa maata, jossa mikään alkoholia lukuunottamatta ei ole pyhää ja jossa poikalapset ampuvat luokkatovereitaan sohjoksi muun tekemisen puutteessa. Minäkö puolustaisin tätä läpeensä masentunutta, apaattista maata? En olisi uhrannut sormeakaan isänmaan puolesta.<br /><br />Yksi tärkeimmistä armeijan opeista on arvomaailman esittäminen ja selkeyttäminen. En ole ennen ymmärtänyt kuinka tärkeä on perhe, tai kuinka aliarvostettuja lautaset, vapaus ja sosiaaliturva ovat. Näitä ilman en ole koskaan ennen elänyt. Isänmaa käsitteenä on minulle liian abstrakti. Ei Suomi ole minulle yhteisö. Ei suomalaisuus tee kenestäkään sisarustani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö arvoistaisi järjestelmää, jonka Suomi on onnistunut rakentamaan. Se on maailman eliittiä. Meillä on asiat hyvin.<br /><br />Takaisin kysymykseen. Olisinko valmis sotimaan isänmaan puolesta? En. Voisin kuolla maani puolesta, mutta sellaista ei ole olemassa. Suomi on maa, jossa satun asumaan, ei muuta.<br /><br />Esitetään kysymys toisella tavalla:<br /><br />Olisinko valmis suojelemaan kaikkea tärkeintä maailmassa? Olisin valmis tekemään mitä vain. Jopa tappamaan.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3741988186018202211.post-29843765480926550122009-02-16T11:37:00.003+02:002009-03-02T13:16:23.635+02:00I-sanaSotaväessä ei oikeastaan ole kiellettyjä sanoja. Kirosanat ovat jopa niin yleisiä, että ne voisi ryhmittää omaksi sanaluokaksi, sillä niitä viljellään selkeästi enemmän kuin vaikkapa adjektiiveja. Sen lisäksi ne voivat korvata lähes minkä tahansa sanan, jos sanavaraston rajallisuus lyö vastaan. Suoralta kädeltä en keksi ainuttakaan kirosanaa, jota en olisi kuullut viimeisen viiden viikon aikana. Tabuista on siis turha puhua, sillä niitä ei ole. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta: IRTI!<br /><br />I-sanan todellinen merkitys aukeni minulle vasta menneellä viikolla alokasleirillämme. Vietimme toista iltaamme. Olin karkin, grillimakkaran ja kuivan makuupussin voimin siirtynyt harvinaisen mukavaan olotilaan. Sitten alkoi tapahtua. Ulkoa kuului rahisevia juoksuaskelia. Viereisen teltan alikersantti oli rynnännyt paikalle. Se on irti nyt jumalauta. Telttaan iski hiljaisuus. Katselimme epäuskoisina toisiamme, mutta ymmärsimme, ettei nyt vitsailtu. Ryhdyimme hirveässä hädässä pakkaamaan ja repimään telttaa alas alikersanttien säestäessä segerstammaisella heilumisella ja turkkamaisella kielenkäytöllä. Pärjäsimme aika hyvin, totesimme lopulta itse, sillä sen kaltaista turhaa hössötystä ei alikersanteilta saa kuulla, heille olemme käveleviä epäonnistumisia. Saatuamme kaikki tarvikkeet lavalle, saimme kuulla, että olimme ylittäneet aikarajan viidellä minuutilla ja että meillä nyt oli 50 minuuttia aikaa pystyttää teltat uudestaan. Tunti tästä eteenpäin makasin taas makuupussissani, jälleen kerran hiukan enemmän traumatisoituneena.<br /><br />Onneksi jouduimme saimme kuulla I-sanan vain kerran leirin aikana. Toisissa tapauksissa porukka on saanut juosta telttakankaiden ja keppien kanssa useampaan otteeseen, joskus koko yön. Minun pitää siis olla kiitollinen. Niin se on aina armeijassa, joku on joutunut kokemaan niin paljon hirveämpiä asioita, ettei minulla ole mitään valittamista. Minun on kuitenkin vaikea sietää turhimpia tempauksia. Kaikki kokemukset, joista ei jää pysyviä ikäviä seurauksia ihmiselle ovat hyviä ihmiselle. Tämä yksinkertainen totuus oikeuttaa lähes (tai toistaiseksi aivan) kaiken mielettömyyden mitä harmaissa harrastetaan. Kutsun niitä anti-kokemuksiksi. Ne ovat ikäviä kokemuksia, jotka opettavat meitä arvostamaan asioita ja ovat usein paljon hyödyllisempia kuin hyvät kokemukset. Irti opettaa meitä noudattamaan käskyjä, olemaan tehokkaita ja parantamaan stressinsietokykyämme. Ei kovin huono idea näin ilmaistuna, mutta toimintatilanteessa tätä ei jostain syystä osaa hirveästi arvostaa.<br /><br />Minulla on kolme hyvää syytä suorittaa asevelvollisuus. Fyysinen kunto, työkokemus ja psyykkinen kypsyminen. Näistä viimeisin on petollisin, sillä itsensä kovettaminen on motiivi, joka sallii melkein minkä vaan. Kysymys kuuluu, tuleeko minusta todellakin itsevarmempi ja itsenäisempi kaikista haukuista, stressistä ja epäonnistumisesta, vai rakennanko itseni ja muiden välille entistä paksumman suojamuurin ja vahvemmat puolustusmekanismit?Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/07954895415611486401noreply@blogger.com2