Lukeminen on tuntemista

Olen huomannut, että minulla on aika hyvät oltavat. Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni sekä kirjoittamalla että piirtämällä, saan korvaamatonta kokemusta, saan uusia ystäviä ja tapaan uusia ihmisiä joka päivä. Kuitenkin olen toivonut koko hirveyden loppuvan mahdollisimman nopeasti.

Osin asenne on tainut jäädä jäljelle peruskaudelta, osin olen tyytymätön syystä. Juuri nyt pahimmalta tuntuu vapauden puute. Olen valtion omaisuutta, minulla ei ole omaa tahtoa vielä puoleen vuoteen. Se tuntuu ahdistavalta, kun sitä ajattelee. En näe vieläkään suurta hyvää. Nyt kun kuitenkin saan tehdä järkevämpiä hommia kokonaisuus hahmottuu hitusen paremmin. Tarkoitusta en kuitenkaan när vieläkään kunnolla.

Analyyttisesti katsoen tästä tulee varmasti parempi vuosi kuin monesta aiemmasta. En ole koskaan oppinut yhtä paljon, tai antanut yhtä paljon aikaa itselleni. Aikaa minulla on aina ollut, mutta kun sitä on liikaa ja asiat on liian hyvin, sitä tulee päästettyä itsensä aivan liian helpolla. Kunnianhimo tarvitsee vääryyksiä ja vastuksia, muuten se ei kasva tarpeeksi isoksi.

Se mistä pidän armeijassa eniten, on sen vaikutus oikean elämän elämyksiin. En ole koskaan syönyt yhtää hyvää pitsaa, kuin ensimmäisellä lomallani. Elokuvat ja musiikkikappaleet koskettavat aivan uudella tavalla kuin ennen. Aivan liian moni asia oli itsestään selvää ennen inttiä.

Lukeminen kasarmilla ei ole ollut laatulukemista. Väsymys ja häiritsevät tupakaverit ovat tehneet lukemisesta hyvin vaikeaa. Sen sijaan lukeminen lomilla on upeaa. Luin juuri Alberto Moravian "Keskipäivän aaveen". En ole ennen unelmoinut siitä, millainen lukemani kirja mahtaisi olla teatteriesityksenä, mutta niin tein nyt. Romaani oli loistavasti kerrottu, mutta kirjan tragedia olisi täydellinen teatterilavalla. Aion ehdottomasti mennä katsomaan esityksen, jos sellainen sattuu sopivasti eteen. Italialaisen Moravian tarina turmeltuvasta avioliitosta tuntuu kovin tutulta, sen yllä jotain skandinaavista. Pienin muokkauksin voisin uskoa teosta Strindbergin käsialaksi.

"Keskipäivän aaveen" kaltaista romaania en olisi arvostanut ennen. Olen aina keskittynyt tarinaan. Monipuolista ja yllätyksellistä tarinaa vailla oleva romaani ei ole ollut lukemisen arvoinen, oli sitten tunnelma ja tunne ollut kuinka hieno tahansa. Nyt vihdoinkin olen huomannut muutoksen asenteessani. En tiedä olenko kypsynyt lukijana, vai jos kokemukseni armeijasta on myös vaikuttanut minuun lukijana. Joka tapauksessa lukeminen ei ole koskaan ollut yhtä antoisaa.