Tuntematon sotilas ei nyt oikein nappaa. En tiedä johtuuko se traumaattisesta peruskaudesta, vai olenko saanut liian suuren annoksen puolustusvoimista, mutta Väinö Linnan jätän nyt hetkeksi rauhaan. Sen sijaan olen siirtynyt taas vähän kevyempään kirjallisuuteen. Nyt käynnissä on hehkutettu Stieg Larsson. Viikolla minulle jäi hieman ylimääräistä aikaa, ja löysin käsiini saksalaisen filosofin, Wilhelm Schmidin ohuen kirjan "Onni – kaikki mitä tulee tietää". Tämä kovin helposti luettava hyvän mielen kirja ei antanut suurempia ahaa-elämyksiä, mutta ajateltavaa se kyllä antoi. Sen enempää en kirjalta vaadikaan.
Onni on ollut kantava teema tähänastisessa asepalveluksessani, vaikken sitä aiemmin ole huomannutkaan. Minulla on ollut vaikeuksia hahmottaa kokonaisuuksia armeijassa, jossa on erittäin helppo keskittyä ainoastaan yksityiskohtiin ja nykyhetkeen. Pakotettu carpe diem ei kuulu suosikkeihini. En ole ymmärtänyt pysähtyä ajattelemaan tavoitteitani, vaan pelkästään keskittynyt tehtävien ikävyyteen ja turhuuteen. Pisimmälle kantavat ajatukset ovat koskeneet tulevia, mielyttäviä erityistehtäviä ja kaukaisuudessa häämöttävää reserviä. Kuinka hienoa siitä tulisikaan, kuinka hyvältä vapaus tuntuisi.
Filosofia on liian usein käsitteiden määrittelemistä. Schmidkin harrastaa tätä, ja antaa onnelle kolme eri määritelmää. Kuin Kolmessa pienessä porsaassa konsanaan lukijalle esitetään kaksi huonolaatuista onnea, mutta viimeinen onni on juuri sopiva. Kaksi ensimmäistä määritelmää ovat tuuri ja mielihyvä.
Tuuri, eli hyvä sattuma, ei liiemmin kiinnosta minua. Se on yliarvostettua. Aivan liian usein pienet vastoinkäymiset tai menestys laitetaan tuurin piikkiin. Vaikka hyvä tai huono sattuma onkin useimmiten tekosyy, en kiistä sen olemassaoloa. Emme kuitenkaan mahda sille mitään, joten siitä on mielestäni turha välittää sen enempää. Jos tuuri häiritsee, kannattaa vain tavoitella sattuman minimoimista ja ottaa asiat omiin käsiin. Muuten sattumasta on aika turha välittää. Armeijassa en ole tuuria, hyvää tai huonoa, sen kummemmin nähnyt. On ollut onnekasta, että puolustusvoimilla on tarjota niin sopiva erityistehtävä minulle. Sen sijaan se, että sain paikan ei ollut tuurin kanssa tekemistä, se johtui omista ansioistani.
Mielihyvä, eli nautinnontäyteiset hetket ovat sen sijaan paljon olennaisempia käsitteitä varusmiehelle. Tämä lyhyt ja tilapäinen nautinnon tunne ei Schmidin mukaan tee meistä oikeasti onnellisia. Mielihyvä on eläinten onni, kuten myös nykyisen länsimaisen kulttuurin. Hedonismi velloo yhteiskunnassa – eikä vähiten armeijassa. Ei pysyvä onni, vankka sielunelämä tai mitä onni sitten onkaan ole varusmiehien ensisijainen tavoite. Meidän unelmamme koostuvat vaaleanpunaisista munkeista ja mukavista sängyistä, lyhyistä mielihyvän hetkistä synkässä arjessa. Kuulostaako tutulta?
Se aito oikea onni, onnien Veli Ponteva, on yltäkylläinen onni. Se on kestävää onnea, ei tilapäistä kuten kaksi aikaisempaa. Yltäkylläinen onni ei ole sitä, että elämä hymyilee ja kaikki on okei, vaan menestyksen ja vastoinkäymisten pitämistä tasapainossa. Schmid sanoo, ettei onni ole tärkeintä elämässä. Meidän ei tule tavoitella onnea hinnalla millä hyvänsä. Epäonni on osa elämää, sen pelkääminen ei auta mitään. Olemme parempia kuin koskaan olemaan hetkellisesti onnellisia, surffaamme lähes ammattimaisesti nautinnosta toiseen. Kuitenkin voimme surkeasti, ehkä jopa huonommin kuin koskaan. Ei tämä elämä ole onnen tavoittelemista. Ilman koettelemuksia ei onnea ole. Jotain, jonka ymmärtämiseksi minun oli mentävä armeijaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Armeija. Tietoa ja ymmärrystä hamuavalle ainutlaatuinen mahdollisuus kokea ja nähdä ihmisen kykyä käsitellä vapautensa menetystä. Tiedonjanoiselle tiedon lisääntyminen voi tuoda onnellisuutta. Ymmärrys nousee keskeiseksi aiheeksi ja kuluva hetki voi tulla toissijaiseksi.
Sotilaan onni on ulkoisen itsenäisyyden tarpeettomuudessa. Ulkoiset tekijät eivät vie miestä eteen eikä taaksepäin. Alusasuista lähtien kaikesta on olemassa ohjesääntö. Ruumiin voi antaa huoleti mennä käskyjen satunnaisesti harhailevien tuulten viemänä, kun ajatukset voivat rauhassa tavoitella taivaita.
Tapasin aikanaan kolmea perustyyppiä varusmiestä:
1) Kapinallinen. Ulkoisesti halveksii kaikkea sotilastoimintaa, väittää muodon vuoksi vastaan ja yrittää päästä mahdollisimman helpolla ja nopeasti pois koko touhusta. Tämä siis siitäkin huolimatta, että hän kuitenkin on tullut armeijaan siviilipalveluksen tai totaalikieltäytymisen sijaa, komentajien läsnäollessa sulautuu muiden tapaa hyvin joukkoon. Siviilissä lähinnä vastaava tyyppi on 14-vuotias vanhempiaan vastaan kapinoiva teinipoika, joka loppujen lopuksi osaa tekee niin kuin käsketään.
2) Uskovaiset. Ulkoisesti ja sisäisesti puolustusvoimien ja yhteiskunta hallinnon arvoihin uskovat, jotka toivovat pääsevänsä johtajatehtäviin, yrittävät aina tehdä kaiken mahdolliman särmästi, etenkin kun esimiehet ovat näkemässä. Tiedostaen tai ei, he näyttäisivät uskovat sotilasarvon olevan verrannollinen ihmisarvoon ja monesti vielä reservissäkin odottavat arvostusta kanssa ihmisiltään sotiasarvoonsa vedoten. Siviilissä lähinnä vastaava on kiihkouskovainen, joka hakee yhteisön hyväksyntää huonon itsetuntonsa korjaajaksi.
3) Itsenäiset. Edellisiin nähden selkeasti itsenäisemmät tapaukset, jotka nopeasti ymmärtävät, ettei itsestään kannata tehdä mainittavaa numeroa sen enempää esimiesten kuin vertaistensakaan keskuudessa. Paitsi, kun on kyse mahdollisuudesta määrätietoisesti vaikuttaa peruskauden jälkeisiin toimiin. Heille sotilasarvo ei ole mainittava tekijä, kun taas ajankulu ja tehtävän mielekäs hyödyllisyys luultavimmin ovat. Siviilissä vastaava tyyppi toimii pääpiirteissään hyvinkin samaan tapaan. Tietyt arvot sosiaalisissa kanssa käymisissä kun tuntuvat tuottavan yhtä absurdin asetelman.
Ennen armeijaa ohjeita antoivat äidit, armeijassa ohjesääntö, armejan jälkeen sosiaalinen yhteisö, minkä tahansa niistä valitseekin, jos valitsee. Näitä yhteisöjä on kuitenkin huomattavasti helpompi ymmärtää, mikäli aikanaa valitse mennä nimenomaan armeijaan, jossa ohjeita antaa järkähtämätön järjetön ohjesääntö.
Lähetä kommentti