Tunnettu sotilas

Vihdoinkin. Sain luettua kirjan, johon koko tämä projekti perustuu. Linnan Tuntemattoman sotilaan lukeminen intin aikana. Minähän aloitin jo ensimmäisinä viikkoina, mutta sain pian yliannostuksen kaikesta sotilaallisesta. Lukunopeus hidastui ja pysähtyi lopulta. Lähes puoli vuotta myöhemmin löysin taas kirjan. Niin kauan kesti saada tarpeeksi etäisyyttä armeijaan. Nyt jälkeenpäin uskon, että paras vaihtoehto olisi ollut lukea kirja juuri ennen palvelusaikaa. Olisin lukenut suuremmalla keskittymisellä ja mielenkiinnolla, ja olisin ymmärtänyt niin paljon enemmän armeijaelämästä.

Yksi vaikeimmista asioista peruskaudella oli ainainen tietämättömyys. Piti tehdä tuntemattomia asioita tuntemattomista syistä. Vasta nytten, eli aivan liian myöhään, on järkevä kokonaisuus alkanut hahmottua. Kaikki ei ole vielä järkeenkäypää, mutta selitettävää kuitenkin.

Viihtyvyys sotaväessä rakentuu kahdesta asiasta, tarkoituksenmukaisuuden kokeminen tekemisissään ja ryhmähenki. Sain vain maistaa jälkimmäistä p-kaudella. Hyvä niin, sillä ilman sitä en varmaan olisi kestänyt kahtakaan kuukautta. On outoa, että puolustusvoimat kyllä motivoivat tulevia alokkaita minkä kerkeävät tekemään palveluksensa, mutta itse palveluksessa onnistutaan saamaan vain ani harva ymmärtämään koko homman ydin. Toisaalta tehtävä saattaa olla mahdoton. Kuinka lähes täysin sodasta erillään oleva sukupolvi edes voi ymmärtää tarkoituksen?

Muutta takaisin Linnaan. Hänen kirjoitelmissaan korostuu kuinka suuressa osassa sotilaiden toveruus ja huumori merkitsee. Katsoin kirjan luettuani haastattelun Rokan esikuvan, Viljamin Pylkään kanssa, jossa hän totesi että sodassa huumori on yhtä tärkeä kuin ase. Naulan kantaan.

Yksin olisi jo hyvin vaikeaa selvitä tavallisesta asepalveluksesta, sodasta puhumattakaan. Kirjan henkilöt ovat kiehtovia. Yritin keksiä kuka palvelustovereistani muistuttaa kutakin kirjan henkilöistä, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Nuo ominaisuudet tulevat kai vasta esille metsässä, ei avokonttorimaisemassa. Tiettyjä samankaltaisuuksia bongasin. Minun on myönnettävä, etten ole nähnyt kumpaakaan kirjaan perustuvasta elokuvasta, mutta sen aion kyllä tehdä seuraavana itsenäisyyspäivänä. Siinä on muuten päivä joka on muuttanut luontoaan intin käymisen jälkeen. Toivottavasti, linnan juhlat tuntuvat jotenkin niin köykäiseltä kohokohdalta.

Hullu käskyjä antaa

Armeijassa ei päde samat säännöt kuin tavallisessa elämässä. En tiedä onko se tapa valmistaa sotilaat tilanteeseen, jossa yleisiä normeja ei noudateta. Sodassa on katsottava melkoisesti sormien lävitse, eihän touhusta muuten tulisi yhtään mitään. Intissä moittiminen on suotavaa, varastaminen pelitystä ja valehteleminen huumoria. Nopeilla sormilla varustetulla taistelijalla ei ole puute kalsareista, eikä tuvan vitsiniekkaa usko enää kukaan. Olisi hauska nähdä täysin intin sääntöjen mukaan toimivan henkilön esiintyvän työelämässä. Onneksi heitä ei taida juurikaan olla.

Sellaisen henkilön päivä alkaisi karjunnalla ja kiroilulla. Räyhäystä joutuisivat kestämään murot kaatanut lapsi, myöhästynyt bussikuski, pahaa kahvia keittänyt työkaveri sekä vastaantuleva muukalainen joka ei muista tervehtiä. Työmatkan varrella mukaan tarttuisi naapurin posti, vierustoverin Metro-lehti ja pomon solmio. Saapuessaan työpisteelle alkaisivat linjaukset. Takaisin omaan huoneeseen korjaamaan housunlahkeet, työpöytänne on aivan räävittömässä kunnossa, älkää sössöttäkö! Päivän vanhetessa firmassa alkaisi levitä kummallisia huhuja. Yhden mukaan puolet henkilöstöstä lomautetaan kuukauden kuluttua, toinen taas kertoo kaikkien kesälomien peruuntuneen, kolmannen mukaan nykyiset työntekijät eivät eläköidy koskaan.

Tätä ja paljon muuta on tämän hetkisen elämäni arki. Vaikka siihen välillä turtuu, en pidä sitä ylitsepääsemättömän ärsyttävänä. Niin kauan kun tietää, ettei se kestä loputtomiin, on sitä helppo jaksaa.

Eihän se armeijan oppien soveltaminen oikeaan elämään ihan näin mene, mutta harvalla intistä on suoranaista hyötyä elämässään. Erittäin harva johtajakoulutuksen saanut, jonka kanssa olen puhunut, on pitänyt koulutusta hyödyllisenä. Itsevarmuutta on tullut ali- tai reserviupseerikouluissa, mutta käytännössä hyödynnettävää johtamista ei siellä kuulemma opi. En ole yllättynyt, vaikka luulin kouluja hieman hyödyllisemmiksi. Kuka nyt ei olisi hyvä johtaja, kun alaisilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin totella.

Torneja ja hevosia

Shakki on hieno ilmiö. Ei ole olemassa montaakaan asiaa, joita ihmiset ovat kautta aikain ajatelleet ja kehittäneet yhtä pitkälle, ei varsinkaan pelejä. Peli on ehkä väärä sana, kun puhutaan shakista, joten jätän käyttämättä tästä lähin. Kun "peli" saavuttaa samanlaiset syvyydet kuin shakki, sitä voi pitää symboliikkana melkein mistä tahansa, jopa elämästä. Mystiikka ja monimutkaisuus, joka tyylikkäissä nappuloissa piilee vat kiinnostaneet minua jo pienestä saakka.

Harmi kyllä en ole koskaan päässyt aloittelijavaihetta pidemmälle shakissa. Osaan säännöt, mutten ymmärrä juuri mitään. En myöskään ole lukenut shakkikirjallisuutta. Se mitä ei ymmärrä on tylsää, arvosti sitä sitten kuinka paljon tahansa. Kirja, jota parhaillaan luen on shakkimestari Garri Kasparovin "Kuinka elämä jäljittelee shakkia on juuri minunlaisille ummikoille sopiva. Vaikka kirja kertoo shakista, on se kirjoitettu niin, ettei lukijan tarvitse ymmärtää mitään pelin hienouksista.

Tavallaan kirja muistuttaa sotastrategista klassikkoa Sunzin "Sodankäynnin taitoa". Kirja, joka päällisin puolin kertoo vain yhdestä maailmasta ja ajasta, mutta kuitenkin pätee melkein mihin tahansa. Pidän sen kaltaisista kirjoista, niistä löytyy yleensä suuria viisauden sanoja. Suurin osa Kasparovin lausahduksista ei ole kovinkaan omaperäisiä, mutta se ei tee shakkimaailmasta yhtään sen tylsempää. En osannut kuvitellakaan kuinka valtavia panostuksia vaaditaan menestykseen ja mitä kaikkea pelaajan päässä liikkuukaan pelin aikana. Kasparov ei keksi uusia kuolemattomia viisauksia, mutta tulkitsee vanhoja hienosti. Miksi itsensä ja toimintatapojensa jatkuva kyseenalaistaminen on tärkeää? Milloin kannattaa olla agressiivinen? Kuinka vastustajan peliin mukaudutaan? Kasparov vastaa näihin kysymyksiin luonnollisimmalla tietämällään tavalla, shakin kautta. Kirjan oikea sanoma koskee kuitenkin oikeata elämää.

Vaikka kirja ei kuulu niihin, jotka mullistavat maailman tai muuttaa elämäni lopullisesti, (sellaisia kirjoja ei taida olla, mutta suurta muutosta se ei ainakaan tehnyt) tarjosi se paljon pureskeltavaa. Kasparovin etos on huikea. Kaikkien aikojen parasta shakin taitajaa ei voi muuta kuin ottaa tosissaan. Jo se riittää mielestäni syyksi lukea kirja.

Shakkimaailmassa on olemassa hieno perinne. Vanhat mestarit ottavat uudet lupaukset siipiensä alle antaakseen kykynsä perintönä tuleville sukupolville. Oppipoika-järjestelmähän ei ole mikään uusi tai ainutlaatuinen järjestelmä, mutta nykypäivänä sitä ei hyödynnetä läheskään tarpeeksi. Onko olemassa parempaa tapaa oppia, kuin ystävälliseltä ja henkilökohtaiselta opettajalta? Itse aion ainakin ottaa tavoitteekseni, riippumatta siitä missä minusta tulee hyvä, että jollain muulla on hyötyä siitä, mitä olen oppinut. Se taitaa olla aika yleinen tavoite, olla hyödyksi muille. Kuitenkin istutaan itsekkäästi kerätyn tiedon päällä, kuin jos se vähenisi sitä jakaessa.

Maailma täynnä johtajia

Edellisessä merkinnässäni puhuin tarkoituksen etsimisestä. Armeijassa monet ovat löytäneet tämän tarkoituksen, tavoitteen jota tavoitella – johtajuus. Kuten monessa muussakin ilmiössä, ilmenee se intin ulkopuoleisessakin maailmassa. Johtajuus on statusta, ja status on vähintään yhtä tärkeää kuin raha. Kysy keneltä tahansa kunnianhimoiselta nuorelta mitä hän haluaa tehdä isona, todennäköisyys, että johtajuus liittyy jollain tavalla suunnitelmiin on hyvin suuri. Melko outoa, sillä ne aikuiset jotka ovat tyytyväisimpiä uriinsa ja elämiinsä, ovat mielestäni ani harvoin johtotehtävissä. Kuitenkin olen huomannut itsekin alkavani miettimään samoja ratoja kuin muut. En taida olla ihan viisas.

Onhan se tietenkin aika luonnollista. Vaikuttaminen on suosittua. Huomionkipeys on normaalia. Mutta usein kyse on myös itsensä nostamisesta muiden yläpuolelle. Riittävän suuri määrätietoisuus ja röyhkeys avaa minkä tahansa johtajan paikan. Kysymys kuuluukin, ovatko he, jotka tekevät kylmäpäisimmät ratkaisut ja johtavat asioita ihmisten sijaan, parhaimpia johtajia?

Haluaisin kääntää hyvän johtajan aseman päälaelleen. Sen sijaan, että hyvää johtajaa vertaa valtapyramidin huippuun, josta hän organisoi kaikkea ylhäältäpäin, pitäisi häntä pitää kivijalkana. Se on vastuullinen ja tärkeä tehtävä, mutta se on olemassa vain tukeakseen muita. Johtajat ovat olemassa alaisiaan varten – ei päinvastoin.

Käsitykseni johtajuudesta on monipuolistunut vasta viime aikoina, kun olen saanut seurata varsin huonoa, mutta myös huippuluokan johtamista. Erot ovat valtavat, ja niitä on paljon, mutta oleellisen voi kiteyttää yhteen lauseeseen: Heillä, jotka pitävät johtajuutta iseisarvona tai henkilökohtaisena tavoitteena, ei ole aavistustakaan mistä siinä on kyse.

Toivottavasti minusta ei tule yhtä heistä.

Vastaus

Sain vihdoinkin luettua Richard David Prechtin "Montako minua on?". Erinomaisesti kirjoitettu ja inspiroiva filosofiankirja. Tässä hieman Prechtin herättämiä ajatuksia.

Tarkoituksen etsiminen on minulle hyvin tärkeää. Raskainta armeijassa on ollut juuri ne hetket, kun olen ymmärtänyt, ettei tekemisilläni ole käytännössä mitään tarkoitusta. Pelkään, ettei minulla ole väliä. Jos kuitenkin katsotaan kokonaisuutta, on tekemiseni intissä olleet aivan yhtä merkityksellistä (jos ei jopa merkityksellisempää) kuin viiden tavallisen elämän kuukauden aikana. Olen tehnyt ihan hyödyllisiäkin asioita. Mutta ei niistä sen enempää tässä tekstissä.

Tarkoitukset ovat hyvin tärkeitä muillekin selkärankaisille. Kaikessa on oltava jokin juju, tärkeä tarkoitus. Ongelma ilmenee viimeistään siinä vaiheessa, kun tulee se "miksi?" johon ei enää löydy vastausta. Mitä nopeammin se tulee, sitä turhemmalta tekeminen tuntuu. Armeijassa tämä "miksi?" on tullut usein aivan liian aikaisin. Miksi jonottaa näin hitaalla tavalla, kun ajasta on kuitenkin puute? Miksi jakkarat on käännettävä tiettyyn suuntaan? Miksi aina minä?

Kuten oikeassakin elämässä, ovat onnellisimmat he, jotka ymmärtävär katkaista turhauttavan miksi-ketjun ajoissa. Ellei niin tee, joutuu lopulta kohtaamaan viimeisen kysymyksen ja siinä vaiheessa peli on jo menetetty. Aika mielenkiintoista että niin moni läpi aikojen on etsinyt vastauksien vastausta, kaiken ratkaisua. Miksi me ylipäänsä olemme täällä? Itse en ainakaan pysty edes kuvittelemaan tyydyttävää vastausta kysymykseen.

Mikä tällainen vastaus voisi olla? Se, että palvelemme vain suurempaa auktoriteettia? Entä minkä takia hän on olemassa? Saadaksemme ikuisen onnen palkinnoksi hyvästä suorituksesta? Ikuinen onni on paradoksi. Jos kaikki menee hyvin, ei hyvyyttä enää ole. Ei kuulosta palkinnolta minun korvissani.

On olemassa parempiakin vastauksia, kuten toisten auttaminen ja onnen etsiminen. Mutta minä en usko, että tärkein kysymys hienoa maisemaa katsoessa on "minkä ihmeen takia?" Vaikka niin minulle on nykyisessä koulussani opetettu. Niin kauan kuin kysymykseen "miksi ei?" ei löydy hyvää vastausta, on turha kysellä sen enempää.

Leo Tolstoi kirjoitti, ettei onni perustu siihen, että voi tehdä mitä haluaa, vaan siihen, että haluaa aina tehdä sitä mitä tekee. Sitten on enää vain selvitettävä mitä itse haluaa. Sen ei pitäisi enää olla mahdoton kysymys.

Puolimatka

Tällä viikolla saavutan taianomaisen virstanpylvään. Koittaa hetki, jonka jälkeen minulla ei ole enää koskaan yhtä paljon asevelvollisuutta jäljellä, kuin olen sitä jo suorittanut. Operaatio Lukutoukka on saavuttanut puolenvälin. Omaksi yllätyksekseni minun on todettava, että aika on kulunut nopeasti, vaikka yksittäiset päivät tuntuvat matelevan eteenpäin hitaammin kuin koskaan. Tuntuu kuin mitään ei olisi muuttunut, mutta kuitenkin on tapahtunut valtavasti.

Tänä aikana olen ymmärtänyt kuinka tärkeää kaikki on, kuinka hyvin asiani ovatkaan ja minkä ihmeen takia ihmiset kautta aikain ovat pitäneet vapautta niin oleellisena asiana. Olen havainnut kuinka paljon olen antanut valua hukkaan vuosina ennen inttiä. Olen huomannut pitäväni macho-kulttuurista vielä vähemmän kuin aikaisemmin luulin. Hienoin asia jonka olen löytänyt on kuitenkin motivaatio. Ajatella kuinka helppoa on tehdä sitä mitä haluaa. Ryhdistäytymiinen ja hyvien päätösten tekeminen siviilissä ei vaadi suurta ponnistusta, ei ainakaan armeijaan verrattuna. Kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi niin helppoa, kuin siitä teemme.

Armeija osoittautui aivan joksikin muuksi kuin odotin. Kyllähän siihen sisältyi hiusten leikkaamista ja liiallista odottamista, mutta pian ymmärsin, että nämä kaksi asiaa olivat kaukana kaikkein keskeisimmistä ongelmista, jotka minun kohdallani olivat stressi ja nihilismi. Onneksi olen päässyt kummastakin eroon erikoistehtäväni ansiosta. Stressi oli ainaiset aikarajat ja tietämättömyys siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Aina kun uskoin, ettei asiat enää pahenisi, ne pahenivat. Ongelmani oli, että otin seuraukset liian vakavasti. Kyllähän minulle huudettiin jos suojavarustus ei ollut tarpeeksi nopeasti päällä, mutta sen vakavampaa se ei ollut koskaan.

Nihilismi ei ollut samalla tavalla hermojaraastavaa kuin stressi, mutta se roikkui synkkänä varjona koko palveluksen yllä. Ruohonjuuritasolla nihilismi oli suurten ponnistuksien tekemistä ilman mitään syytä. Juuri pystytetty teltta revittiin alas, tupa siivottiin puhtaudesta riippumatta uudestaan, paikasta toiseen juostiin vain odottamista varten. Lopulta kukaan ei enää halunnut tehdä mitään kunnolla, sillä se oli kuitenkin tehtävä heti uudestaan. Inspiraation ja tarkoituksen puute oli sanalla sanoen turhauttavaa. Sen lisäksi olin paikassa, jossa en halunnut olla, syystä, jota en nähnyt. Tai syyhän minulla odotti tulevaisuudessa, toivomus hyödyllisestä työkokemuksesta. Ilman tätä mahdollisuutta en ehkä olisi jaksanut jatkaa peruskauden jälkeen. Se, ettei millään tekemisilläsi ole mitään merkitystä on erittäin raskasta. Onneksi kaikki eivät suhtaudu armeijan menoon samalla asenteella. Monelle sotilasarvot ja maanpuolustukselliset valmiudet riittävät vallan mainiosti motivaatioksi. Olen hieman kateellinen tästä asenteesta.

Mutta nyt puolet tästä valtavasta haasteesta on takana päin. Oikeastaan yli puolet, sillä en tule koskaan enää palaamaan peruskauden raskaisiin olosuhteisiin. Sen lisäksi suurin osa lomapäivistäni on säästössä, ja viimeisestä kuukaudesta tulee erittäin leppoisa. Neljän ja puolen kuukauden kuluttua tulen kokemaan yhden elämäni hienoimmista hetkistä. Siltä se ainakin nyt tuntuu.

Pakollista roolityötä

Olen päättänyt olla esittämättä enää mitään. Sotaväessä se on vaikeampaa kuin luulisi. Vaikka teen parhaani, esitän tälläkin hetkellä enemmän rooleja kuin improvisaationäytöksessä. Olen kaveri, poika, opiskelutoveri, sukulainen, toimittaja, bloggaaja, mutta ennen kaikkea olen varusmies.

Itse asiassa rooleja ei ole niin montaa, mutta kärjistäminen toimii aina. Siviilissä olen yksi ja sama, ainakin omasta mielestäni. Tietenkin käyttäytyminen muuttuu aina hieman, riippuen ympärillä olevista ihmisistä, mutta suurinpiirtein kyse on tunnistettavissa olevasta Teemusta. Tätä henkilöä ei juurikaan sotaväessä tunneta. Soitellessani lausuntoja janoten ympäri Puolustusvoimia en ole sama henkilö kuin kavereiden tai perheen parissa. Toimittajan rooli on usein epäkiitollinen, mutta sille ei mahda mitään. Olen jo tämänkin lyhyen kokemuksen perusteella voinut todeta, että kilttiydestä ei hyödy. Ihmisillä ei ole aikaa vastata jos sitä heiltä kysytään, mukavan pehmeisiin kysymyksiin vastataan yhtä tylsällä tavalla.

Minulla on kuitenkin ongelmia olla se hiillostava toimittaja, jonka ei ole tarkoitus mielyttää ketään. Se helposti vihattava toimittaja, joka ei käytökseltään ole kaukanakaan paparatseista ja keltaisesta lehdistöstä. Sellaiseksi minä viimeiseksi halusin. Yritän toki olla kohtelias, mutta se ei riitä jos oikea tehtävä on nuuskia. Tähänastisissa töissä en ole vielä päässyt edes lähelle niitä oikeasti arkoja aiheita. En osaa edes kuvitella miten rumaksi peli menee sitten, kun niiden aika koittaa.

Toinen vaikea rooli, josta alan jo etääntyä, on sotilaan rooli. En koskaan ole pitänyt itseäni kummoisena tai muina parempana, mutta minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä sitä ala-arvon tunnetta, jota alokkaana joutuu kokemaan. Luulen, että tässä tunteessa piilee suurin syy nykynuorten sopeutumisvaikeuksiin armeijaan. Olemme saaneet huomiota aivan eri tavalla kasvatuksessamme kuin aikaisemmat sukupolvet. Meidät on kasvatettu kriittisiksi yksilöiksi. Pedagogisesti tämä on aivan oikein, mutta armeijassa se ei toimi. Siellä meidän on ymmärrettävä olla kyseenalaistamatta ja ymmärrettävä, ettei meillä suuressa kokonaisuudessa ole yhtään mitään merkitystä. Yhä harvempi nuori haluaa sen ymmärtää – minullakin oli suuria vaikeuksia. Asiaa ei yhtään helpota se, että koko järjestelmä perustuu "entä jos" filosofiaan, joka on niin abstrakti, että suuri päämärä tuntuu esimerkiksi kertakäyttöistä kertasinkoa koottaessa kuljetuskuntoon kolmattasadatta kertaa täysin mahdottomalta nähdä.

En enää koskaan halua piiloutua titteleiden, vanhanaikaisuuksien tai kiertoilmaisujen taakse. Valitettavasti en usko edes itse sen onnistuvan.