Kirottu huomiotoiminto

Kaksi ensimmäistä viikkoa eivät odotetusti sisältäneet kovin paljoa lukemista. Sotilaallinen maailma ja kuri ihmeellisine rutiineineen iskivät vasten kasvoja. Mitä ihmettä olen mennyt tekemään? Eivät kai he ole tosissaan? Miksi? Nämä ajatukset ovat olleet viime aikoina päällimmäisinä. Se miten luku tai koko meneillään oleva kirja päättyy ei ole tuntunut kovin oleelliselta. Onneksi olin kuitenkin tajunnut ottaa hieman kevyempää luettavaa mukaan, raskaampi kirjallisuus olisi jo mennyt tuskan puolelle. Valitettavasti kaksi lukemaani kirjaakaan eivät olleet lukuelämyksiä siitä parhaimmasta päästä. Hyvin pitkälti olosuhteiden takia.

Aloitin Erlend Loen kirjalla "Tee mitä haluat". Tarina alkoi erittäin lupaavasti: päähenkilön perhe kuolee lento-onnettomuudessa, tytär saa isän viimeiset sanat tekstiviestitse. Tee mitä haluat. Jo ennestään korkeat odotukseni kohosivat pilviin tämän alun takia. Mutta sitten ei seurannutkaan mitään. Tai oikeastaan sitten seurasi (aitoon Loe-tyyliin) mitä tahansa, kaikkea. Tyttö otti päätavoitteekseen tappaa itsensä, mutta hän otti myös isänsä sanat tosissaan ja ryhtyi tekemään mitä mieleen juolahti.

Loen tapa kirjoittaa muistuttaa improvisoitua ajatusketjua. En tiedä johtuiko se minulle uudesta, odotettua vihamielisemmästä lukuympäristöstä, mutta tällä kertaa tämä improvisaatiomainen kerrontatyyli ei purrut. Päähenkilön välinpitämättömyys, outojen ja mitäänsanomattomien tapahtumien loputon virta ei oikein jaksanut kiinnostaa.

En ole täysin varma kummasta en pitänyt, kirjasta vai sen lukemisesta. Loistavakin kirja voi olla epämielyttävää luettavaa, jos se vain saa jotain aikaan lukijassa. Kirja kertoi nuoresta ihmisestä, joka yhtäkkiä löytää itsensä täysin uudesta maailmasta, josta puuttuu kaikki tuttu ja turvallinen. Nuoresta jolla on vaikea nähdä punaista lankaa. Kuulostaa tutulta, eikö? Paitsi se, että saa tehdä mitä haluaa.

"Vanhus ja meri" lymyilee aivan varmasti jossain kirjahyllyjemme sopukoissa, mutta sitä ei ainakaan vielä ole löytynyt. Hemingwayn "Kirjava satama" sai tällä kertaa toimia korvikkeena. Nyt kävi kuitenkin niin onnettomasti, ettei Hemingway saanut läheskään sitä huomiota minulta, jota hän lukijalta ansaitsisi. Meillä on nimittäin varuskunnassa toiminto nimeltään huomio, jonka tarkoitus on ymmärtääkseni kehittää valppautta, mutta joka käytännössä on psyykkistä kidutusta. Huomiotoiminnossa tuvassa asuvien on ponkaistava pystyyn ja huudettava "HUOMIO!" aina kun ylempiarvoinen henkilö astuu huoneeseen tai ulos huoneesta. Minulla on kelvollinen keskittymiskyky, mutta voitte varmaan kuvitella ettei tämä toiminto todellakaan helpota lukemista. Kiitos ikuisen pelon siitä, että joku astuisi huoneeseen, luin "Kirjavan sataman" puolivillaisesti. Muutaman minuutin lukusessioissa oli vaikea luoda ehjää kokonaisuutta. Hemingwayn erinomaisuus ei kuitenkaan jäänyt minulta huomaamatta. Hänen henkilö- ja varsinkin ympäristökuvauksensa ovat jo itsessään taideteoksia. Kuuban trooppisista olosuhteista lukeminen lämmitti usein kylmässä tuvassa palellessa. Kirjan aion kyllä lukea uudestaan, nyt sain siitä aivan liian vähän irti. Sotilaskodissa on pieni kirjasto. Taidan ensi viikolla siirtyä sinne lukemaan, jospa siellä saisi lukea rauhassa.

Jos ihmettelette oikealla olevan laskurin ihmeellistä otsikkoa, se johtuu siitä, että tähtään yhdeksän kuukauden palvelukseen. Haluaisin kirjoittaa prikaatin lehteen, joka on nimeltään Fanbäraren. Jos pääsen sinne, tulee palvelusajastani 270 aamun mittainen.