Operaatio: Suoritettu

Puolityhjien penkkirivien välissä puikkelehtii levottoman näköinen ja hieman oudon hajuinen mies. Epäsiistiä partaa ja tukkaa löytyy, mutta se ei menoa haittaa. Hän istahtaa hetkeksi, katselee ympärilleen, nousee ylös, laskee muovipussinsa, kiipeää seuraavalle penkkiriville vain toistaakseen saman koreografian uudestaan. Päällään hänellä on siisti, valkoraidallinen pusero. Sen ansiosta mies on varmaan päässyt sisälle tämän vuoden kirjamessuille.

Lippe Suomalainen istuu lavalla, mutta kokee rökälemäisen tappion miestä vastaan kiivaassa kilpailussa, jonka palkintona on minun huomioni. Lopulta mies asettuu penkkiriville makaamaan. Tunnen lievää paheksuntaa, mutta samalla ylpeyttä. Tuokin mies on vapaa, ajattelen, kunnes joku käy hakemassa vartian ja ukko taluutetaan kohteliaasti pois muiden nähtäviltä.

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kai. Minulla ei ole enää ajantajua. Tänään ei ole mitään jäljellä.

En tiedä onko tämä vain illuusiota, mutta tuntuu kuin maailma olisi kovin sotakeskeinen nykyään. Eihän täällä puhuta mistään muusta kuin Afganistanista, Irakista, al-Qaidasta ja Puolustusvoimista. Sama kirjamessuilla. Tuntui melkein kuin kaikki suomalainen kirjallisuus rakentuisi sodan ympärille. Oli Laila Hirvisaaren ja jonkun toisen, jonka nimeä en nyt millään muista, kertomuksia sodasta kärsivistä lapsista ja naisista, Kjell Westön uusi best-seller sodanjälkeisen sukupolven kasvamisesta, Sofi Oksasen näkemyksiä sodasta.

Joko minä haeuduin alitajuisesti sota-aiheisiin esiintymisiin, tai sitten niitä on aivan järjettömän paljon. Hirvisaari totesi, ettei sotaa kauheampaa ole. Ehkä se onkin vastaus, että kipeät aiheet synnyttävät eniten tekstiä.

Aloitin Operaatio Lukutoukan yksin ja täysin tietämättömänä armeijasta. Päätin sen täpötäysillä kirjamessuilla, löytäeni itseni nyökkäämässä niskani kipeäksi kuunnellessani muiden toteuttamia Operaatioita. Vähäpätöistähän tämä oli romaaniin verrattuna, mutta olen silti tyytyväinen.

Tajusin eilen, etten tule varmaan koskaan tuntemaan itseäni vapaammaksi kuin nyt, juuri varusmiespalvelukseni päättäneenä. Miltä se sitten tuntuu? Tuntuu kuin kauan odotetusta lahjapaketista olisi löytynyt yksipyöräinen.

Oli tämä kuitenkin upea taival.

Entä sitten?

Operaatio vetää viimeisiään. Seitsemän päivän lomani armeijasta päättyy tänään illalla. Sen jälkeen minulla on seitsemän päivää jäljellä. Se ei ole paljon. Tavallaan kaikki tuntuu olevan jo ohi. Olen jättänyt työpöytäni, uusi saapumiserä ovat astuneet meidän tehtäviin. Nyt kun tämä luku loppuu, huomaan, että edessäni taitaa olla tämänastisen elämäni suurin muutos. Täysipäiväinen yhdeksän kuukauden tehtävä alkaa olla ohi. Millä minä nyt täytän kaikki nämä tunnit? Nelisen tuntia saan kulutettua unella, mutta vapaasti käytettävää aikaa jää kuitenkin vaikka millä mitalla.

Jossain määrin olen jo laatinut suunnitelman. Olen siinä mielessä onnekas, että minulle on jo alusta asti ollut selvää, että jatkan opintojani intin jälkeen. Missään vaiheessa en ole joutunut tosissaan pohtimaan, mihin joudun tämän kaiken jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla olisi isoja muutoksia edessä.

Yritän parhaani mukaan ohjata harmaissa syntyneen tarmoni järkevään toimintaan. Minulla on tapana jäädä roikkumaan, tappamaan aikaa jos sitä on liikaa. Tällä kertaa sisuuntuminen menee täysin hukkaan, jos näin käy.

Pian se oikea elämä alkaa. Minun pitäisi tienata rahaa, opiskella ahkerasti ja itsenäistyä. Korjaan, ei pitäisi, vaan aion. Vaikea sanoa näin suoralta kädeltä olenko kasvanut palveluksen aikana, mutta vähän siltä kyllä tuntuu. Mutta siitä lisää viimeisessä merkinnässäni.

Vielä lopuksi voisin mainita Paul Austerin, jonka teosta "Yksinäisyyden äärellä" luen parhaillaan. Kirja on yhtä ajatusvirtaa. Raskasta, mutta loppujen lopuksi yllättävän järjestelmällistä luettavaa. Luin juuri ennen tähän istumista mielenkiintoisen kappaleen. Siinä Auster käsittelee tosielämän merkityksettömyyttä.

Jos fiktiivisen kirjan henkilön kotiavain katkeaa lukkoon, tapahtuu se jostain syystä. Useimmiten se merkitsee jotain täysin muuta kuin itse konkreettista tapahtumaa. Se voi olla metafora henkilön elämäntilanteesta, mielentilasta tai tulevaisuudesta. Tosielämässä se ei taas tarkoita yhtään mitään. Austerin päätelmä tästä on se, ettei tosielämässä ole merkityksiä, on vain tosiasioita.

Ehkä juuri tuolla hetkellä A. tajusi, että hän ei saisi maailmasta koskaan otetta.

Se taitaa olla jokaisen palveluksensa päättävän varusmiehen suurin haaste. Luoda merkityksiä ja saada taas ote maailmasta.

Nauhoitettua studionaurua

Pidän viihteellisistä kirjoista. Viihteellisillä kirjoilla tarkoitan dekkareita, trillereitä, fantasiakirjoja ja muita Hollywood-kirjoja. Tiedän, että ne ovat massa tuottajia, että Ilkka Remeksen kaltainen kirjailija ennemminkin tuottaa kirjoja, kuin kirjoittaa niitä. Ne eivät ole kirjoja samalla tavalla kuin oikea kaunokirjallisuus. Ei se aivan näin mene, mutta kutakuinkin tällä tavalla minä ajattelen. Kuitenkin luen näitä viihdekirjoja, jopa useammin kuin "oikeaa" kaunokirjallisuutta. Pidän siitä, en minä sitä muuten tekisi.

Tavallaan on hieman paradoksaalista, että valitsen usein helppolukuisen kirjan, vaikka arvostan enemmän raskaampaa kirjallisuutta. Vertailun vuoksi voin todeta, että usein valitsen halvan komedian televisiosta, kuin Cannesissa palkitun laatuelokuvan. Tiedän kumpaan on panostettu enemmän ja kumpaa pidetään tärkeämpänä, mutta kuitenkin nauhoitetut studionaurut vetävät puoleensa.

Mutta näinhän sen kuuluukin olla. Viihde puree rahvaaseen. Big Brother voittaa YLE Teeman milloin tahansa jos kansalta kysytään. Johanna Tukiainen on tuhat kertaa mielenkiintoisempi kuin Astrid Thors. Astrid kuka?

Helppohan sitä on pudistella päätään, että mihinköhän tämä nykymaailma on taas menossa. Vierailin iltapäivälehden toimituksessa viime viikolla, jossa tarjottiin hieman perspektiiviä asioihin. Vaikka sensaatiot ja Vesa-Matti Loirin naissuhteet tuntuvat älyttömiltä, on iltapäivälehdillä tehtävä. Niin kuin on muullakin halvalla viihteellä. Ne ovat helposti lähestyttäviä puheenaiheita, viihdykkeitä.

Pelottava kysymys onkin sitten, milloin raja ylittyy? Onko olemassa riski, että kaikki viihteellistyy? Tietenkin on. Minä en esimerkiksi opi koskaan, että ne raskaat kirjat ovat lähes poikkeuksetta antoisampia lukuelämyksiä. Mukavuudenhaluisena henkilönä kartan kuitenkin näitä. Silloin tällöin otan kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja luen jonkun erinomaisen teoksen. Seuraavaksi taitaa vuorossa olla Kjell Westön uusin. Sen jälkeen voisin palata suurteoksiin, jotka olen jo lukenut, mutta joista en ole vielä saanut tarpeeksi. Esimerkiksi Dostojevskille minun on annettava hieman enemmän aikaa ja ajatusta.

Yksi näistä hienoista tekeleistä, jota en raskaaksi voi kutsua, mutta erittäin hienosti kirjoitetuksi, on Philippe Claudelin Varjojen raportti. Liioittelematta voin sanoa, että se oli tämän operaation hienoin löytö. Ja minä olen sentään lukenut aika monta hyvää kirjaa tänä vuonna. Claudelin kuvaus pienestä maailmansodan runtelemasta kylästä on klassikko. Rauhallinen kielenkäyttö on lyyristä ja samalla raakaa. Kirjan kokonaisuus on myös hienosti rakennettu. Kysykää miksi haluan kirjailijaksi, annan Varjojen raportin vastaukseksi. Ja vaikka ette kysyisikään – lukekaa se silti.

Muille maille

Olen matkustanut harvinaisen paljon varusmiesaikanani. En tiedä onko minulla siitä sen kummemmin kerrottavaa, mutta päätin jo, että tässä merkinnässä kerron matkoistani.

Toimittajana on tullut matkustettua tosiaan erittäin paljon, mutta enemmänkin kilometrejä olisin halutessani voinut taittaa. En oikein osaa sanoa miksi näin kävi. Kaikki matkani eri varuskuntiin ja muihin paikkoihin ympäri Suomea ovat olleet mukavaa vaihtelua tavalliseen toimistoarkeen. Jotenkin alati läsnäoleva laiskuus alkaa pistää hanttiin kun eteen ilmaantuu mahdollisuus matkata. Puolen vuoden aikana en ole tehnyt kuin puolisen tusinaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Se ei ole mitenkään hirvittävän paljon.

Paras matkani kotimaassa oli kyllä uuden SA-kaupan avajaiset Hämeenlinnassa. Käytetin inttitavaran myymälä avattiin oikein juhlallisesti. Hyväntuulista ja ystävällistä väkeä. Varusmiehelle tuli samalla kotoisa ja vieras olo. Miksi kukaan ei hauku minua?

Armeijatavaran kerääminen tuntuu vähän etäiseltä harrastukselta, mutta totesin, ettei se sen kummempi harrastus ole kuin postimerkeillä puuhastelu tai laskuvarjohyppääminen. Harrastuksissa ei ole tarkoitus olla järkeä, se on vain ajanvietettä. Vanhojen ukkojen reaktioita oli hauska seurata. Joku tuli esittelemään YK-kangaslappuja, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ole vieläkään mitään aavistusta. Olivat kuulemma maksaneet vain 2 euroa kappale.

Mutta takaisin matkoihin. Muutaman reissun tein vanhaan joukkoyksikkööni. Kummallista, kuinka nostalgista "kotiin" palaaminen oli, enhän viihtynyt tuolla juuri ollenkaan. Siitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että tuosta varusmiespalveluksesta jäi vähintään yhtä monta muistoa kuin sen jälkeisestäkin, vaikka ajallisesti se ei kestänyt edes kolmasosaa tästä. Oli outoa nähdä kaikki paikat ilman pelkoa tai ahdistusta. Olin vain vieras. Kaverit ilahtuivat nähdessään eikä henkilökunta enää pelottanut. Herrainpelko tuntuu kyllä aivan käsittämättömältä näin jälkeenpäin.

Hienoin matka tuli kuitenkin tehtyä vasta pari viikkoa sitten. Pari kertaa vuodessa lehdestä tehdään ulkomaanmatka, minulla kävi onni ja pääsin lentämään. Lennon kohteena oli Norjan Oslo. Päivän mittainen reissu oli täyteen pakattu ohjelmaa, ja kun palasin pimeään tupaan, tuntui kun olisin palannut aikakoneesta. Tupa näytti täsmälleen samanlaiselta kuin lähtiessäni ennen kuutta aamulla. Mitä sitten Norjassa tapahtuikaan? Ei mitään suurieleistä, mutta sain tavata paljon ihmisiä. Nyt voin todeta, että norjalaiset ovat hyviä tyyppejä. Ja että norjaa ymmärtää paremmin kasvotusten kuin puhelimitse. Tärkein havainto matkallani oli kuitenkin se, että minun on pakko muuttaa ulkomaille asumaan joskus. Olisikohan se sitten seuraava operaationi.

Hyvää työtä!

Välillä tuntuu kun en osaisi mitään. Tekstini ovat latteita, otsikkoni tylsiä ja piirustukseni rumia. Kehittyminen on jotenkin vain niin paradoksaalista. Mitä paremmin johonkin perehtyy, sitä vajaavaisimmilta taidot tuntuvat. Erityisen paljon tämä pistää silmiin piirroksissani, joissa edistysaskeleeni ovat olleet suurimmat parin viime vuoden aikana. Katselin tässä joku päivä vanhoja tuherrusvihkosiani, ja hävetti ihan millä ylpeydellä aikoinani noita kuvia katselin. Tietämättömyys valtavista puutteista on sinänsä ihan mukavaa, tuntuu kuin olisi tehnyt jotain hyvää. Mutta kun jälkeenpäin havaitsee, kuinka väärässä olikaan, on maanpinnalle paluu aika julma.

Tekstini eivät ole mielestäni parantuneet huomattavasti viime vuosina. Varmasti hieman, mutta minun on hyvin vaikea hahmottaa eroa. En ole koskaan ollut hyvä arvioimaan omia tekemisiäni, varsinkaan kirjoituksiani. Usein käy niin, että teksti, jota pidän itse harvinaisen onnistuneena, ei kiinnosta juuri ketään, kun taas keskivertotekele voi saada paljonkin huomiota.

Taitonsa peilaaminen muiden reaktioista on inhottavaa mutta välttämätöntä puuhaa. Pakko saada tietää kuinka hyvä oikeasti olen, vaikkei sen kuuleminen ole mukavaa. Objektiivisen näkökannan saaminen on yllättävän vaikeaa. Läheisiltä satelee vain kehuja, sillä he haluavat nähdä minun menestyvän ja uskovat todella, että teos on hyvä. Ystävät ja tutut ovat kohteliaita, täysin rehellistä palautetta ei aina uskalla antaa.

Kovinta ja parasta palautetta saa asiantuntijoilta. Valitettavasti se on harvin kovinkaan positiivista. Kirjoituskurssilla opettajamme aloitti kertomalla, että kaikki oppilaat ovat lähtökohtaisesti niin hyviä, että ylimääräisiin kehuihin tuhlata tällä kertaa ollenkaan aikaa. Niin sen kuuluukin mennä, jos haluaa kehittyä. On turhaa kalastella kehuja ja hyväksymisiä muilta. Paras tapa on ottaa etäisyyttä tekstiin tai kuvaan ja katsella sitä myöhemmin ulkopuolisin silmin. Silloin sen tietää.

Aivan huikea blogimerkintä, eikö?

Gonahdus

En tiedä missä vaiheessa se tapahtuu, mutta jossain vaiheessa boheemius iskee. Kaikkeen alkaa olla niin tottunut, ettei mistään jaksa huolehtia. Kaikki on niin tuttua, ettei ole enää syytä pelkoon. Hiukset kasvavat ja ryhti huononee. Ainoa, jota tekee täydellä tarmolla on kammanpiikkien katkominen. Gonahdus.

Itse olen tainut jossain määrin olla gona, eli huolimaton laiskuri alusta saakka. Petaaminen ei ole oikein koskaan ottanut sujuakseen tarpeeksi siististi ja nopeasti, tavaroita unohtuu usein ja lahkeet roikkuvat lähes poikkeuksetta. Virallinen selitykseni on, että minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa kuin jonninjoutavat yksityiskohdat, mutta totuus on, että joskus kyllä yritin. En tiedä missä vaiheessa on virallisesti sallittua heittäytyä veltoksi, mutta käsittääksenin olemme ylittäneet sen rajan. Huonot uutiset ovat, että gonahduksen tuoma apatia on rokottanut myös lukuprojektiani. En ole vieläkään lukenut edes 20 kirjaa. Suurta menestystä tästä operaatiosta ei siis ole tulossa, ei ainakaan alkuperäisten suunnitelmien mukainen.

Mutta siihen tärkeimpään, työntekoon gonahdus ei vielä ole vaikuttanut. Tällä hetkellä teen enemmän, ja omasta mielestäni myös parempaa työtä kuin koskaan aikaisemmin. Toimituksen vastuun siirtyessä uudelle sukupolvelle, on työn monipuolisuus ja mielekkyys avautunut aivan eri tavalla. Lehti on meidän, voimme tehdä sillä mitä haluamme. Ainakin melkein. Kun on ymmärtänyt, että tätä työtä kannattaa tehdä itselleen, tehdä lehtijuttuja asioista jotka kiinnostaa itseään, jotka omastakin mielestä ovat hyviä, saa tästä niin paljon enemmän hyötyä irti.

Gona-mörön pää on jo kurkistanut työn puolelle. Loppu häämöttää vain kahden kuukauden päässä, ja uudet toimittajat saapuvat kuukauden kuluttua. Vedämme siis viimeisiä henkosiamme. Se on rohkaisevaa, mutta myös lamauttavaa. Matka tuntuu aina pisimmältä loppusuoralla. Pieleen tämä ei kuitenkaan tule menemään, sen verran tiukkoja paikkoja on jo koettu, ettei tässä enää osaa pelätä stressiä. Asiat hoituvat lopulta, kun vain tekee jotain sen eteen.

Ilmiönä gonahdus on aika sympaattinen. Laiskottelu ja välinpitämättömyys itsessään ovat ärsyttäviä piirteitä, mutta olennainen osa gonahtamista on se, että se pahenee loppua kohden ja sitten kaikkoaa kokonaan, kun kuukausien taival päättyy.

Kesä jota ei ollut

Juoksiessani ympäri pientä saartamme ikuiselta tuntuvassa taistelussani vapaista päivistä mietin usein, että juoksulenkki on kuin palvelusaika pienoiskoossa. Ennen lenkkiä kaikki on hyvin, lenkkiä saattaa odottaa jopa innokkaasti. Sitten juokseminen alkaakin eikä lenkki enää tunnukaan niin hyvältä idealta. Jo parin sadan metrin jälkeen haluaisi luovuttaa. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin lämmetä ja ennen kuin huomaakaan, on juossut jo hyvän matkan.

Puolessavälissä alkaa jo sitten miettiä lenkin loppua ja kuinka hyvältä suihku ja juotava tuleekaan maistuvaan jälkeenpäin. Sitten alkaakin jo oikeasti väsyä. Joskus tulee vain entistä motivoituneemmaksi ja juoksee kahta kovempaa. Huonona päivänä kävelee loppumatkan. Loppuun asti kuitenkin mennään. Ei keskelle metsää ole järkeä jäädä istumaan. Jälkikäteen lenkki ei kaduta koskaan, vaan tuntuu yhä paremmalta idealta mitä kauemmin siitä on kulunut. Kohta sen on valmis juoksemaan uudestaan. Intti pienoiskoossa.

Kesän viettäminen konttorissa ylipitkien työpäivien ratossa on kyllä väärin. Harvemmin tulee huomattua kuinka kaunis vuodenaika tuolla ulkona majaileekaan, mutta näin vapaapäivinä siitä on vähän liiankin tietoinen. Outoa on kuitenkin se, että tämä kesä on tuntunut elämäni lyhyimmältä, ja se on jo aika paljon sanottu. Pienenä kun nuo kesät menivät aivan järjettömän nopeasti, kun eihän niistä oikein vielä ymmärtänyt mitään. Ja nyt kun olen armeijassa, missä on tunnetusti Suomen hitain aika, on kesä kulunut kuin siivillä. Tämä on kesä jota ei ollut. Ei mökkiä, ei merta, ei riippumattoa. Ei oikeaa lukuaikaa. Aikaahan on aina, mutta ei sitä oikeanlaista.

Luin Kurt Vonnegutin viimeiseksi jääneen kirjan, "Maaton mies". Varmasti hauska mies, mutta huumori ei ollut oikein selvinnyt suomennoksesta. Hauskat jutut huomasi, mutta ne eivät naurattaneet.

Kirja oli kirjoitettu vain pari vuotta ennen Vonnegutin kuolemaa. Hän kertoi eläneensä täyden elämän, mutta hillitön katkeruus paistoi kaikista hänen sanoistaan läpi. Sellaiseksiko pitäisi tulla vanhana?

Hänen maailmassaan kaikki tuntuu olevan kovin selvää. Kaikki on oikein tai väärin. Useimmiten väärin. Minä olen luullut, ettei tällaista kategorisointia kannata harrastaa. Että mustavalkoisuus on ehdottomasti väärin. Toisaalta se taitaa kyllä olla välttämätöntä jos haluaa olla jotain mieltä asioista. Ehkä tulkitsin hänen sanomisiaan liian yksioikoisesti. Ehkä hän provosoi ja yksinkertaisti tarkoituksella.

Teemme ja haluamme niin paljon tietämättä oikeaa syytä. Joskus se on harmitonta, mutta se on myös syy suurimpiin virheisiimme.