Kesä jota ei ollut

Juoksiessani ympäri pientä saartamme ikuiselta tuntuvassa taistelussani vapaista päivistä mietin usein, että juoksulenkki on kuin palvelusaika pienoiskoossa. Ennen lenkkiä kaikki on hyvin, lenkkiä saattaa odottaa jopa innokkaasti. Sitten juokseminen alkaakin eikä lenkki enää tunnukaan niin hyvältä idealta. Jo parin sadan metrin jälkeen haluaisi luovuttaa. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin lämmetä ja ennen kuin huomaakaan, on juossut jo hyvän matkan.

Puolessavälissä alkaa jo sitten miettiä lenkin loppua ja kuinka hyvältä suihku ja juotava tuleekaan maistuvaan jälkeenpäin. Sitten alkaakin jo oikeasti väsyä. Joskus tulee vain entistä motivoituneemmaksi ja juoksee kahta kovempaa. Huonona päivänä kävelee loppumatkan. Loppuun asti kuitenkin mennään. Ei keskelle metsää ole järkeä jäädä istumaan. Jälkikäteen lenkki ei kaduta koskaan, vaan tuntuu yhä paremmalta idealta mitä kauemmin siitä on kulunut. Kohta sen on valmis juoksemaan uudestaan. Intti pienoiskoossa.

Kesän viettäminen konttorissa ylipitkien työpäivien ratossa on kyllä väärin. Harvemmin tulee huomattua kuinka kaunis vuodenaika tuolla ulkona majaileekaan, mutta näin vapaapäivinä siitä on vähän liiankin tietoinen. Outoa on kuitenkin se, että tämä kesä on tuntunut elämäni lyhyimmältä, ja se on jo aika paljon sanottu. Pienenä kun nuo kesät menivät aivan järjettömän nopeasti, kun eihän niistä oikein vielä ymmärtänyt mitään. Ja nyt kun olen armeijassa, missä on tunnetusti Suomen hitain aika, on kesä kulunut kuin siivillä. Tämä on kesä jota ei ollut. Ei mökkiä, ei merta, ei riippumattoa. Ei oikeaa lukuaikaa. Aikaahan on aina, mutta ei sitä oikeanlaista.

Luin Kurt Vonnegutin viimeiseksi jääneen kirjan, "Maaton mies". Varmasti hauska mies, mutta huumori ei ollut oikein selvinnyt suomennoksesta. Hauskat jutut huomasi, mutta ne eivät naurattaneet.

Kirja oli kirjoitettu vain pari vuotta ennen Vonnegutin kuolemaa. Hän kertoi eläneensä täyden elämän, mutta hillitön katkeruus paistoi kaikista hänen sanoistaan läpi. Sellaiseksiko pitäisi tulla vanhana?

Hänen maailmassaan kaikki tuntuu olevan kovin selvää. Kaikki on oikein tai väärin. Useimmiten väärin. Minä olen luullut, ettei tällaista kategorisointia kannata harrastaa. Että mustavalkoisuus on ehdottomasti väärin. Toisaalta se taitaa kyllä olla välttämätöntä jos haluaa olla jotain mieltä asioista. Ehkä tulkitsin hänen sanomisiaan liian yksioikoisesti. Ehkä hän provosoi ja yksinkertaisti tarkoituksella.

Teemme ja haluamme niin paljon tietämättä oikeaa syytä. Joskus se on harmitonta, mutta se on myös syy suurimpiin virheisiimme.