Nauhoitettua studionaurua

Pidän viihteellisistä kirjoista. Viihteellisillä kirjoilla tarkoitan dekkareita, trillereitä, fantasiakirjoja ja muita Hollywood-kirjoja. Tiedän, että ne ovat massa tuottajia, että Ilkka Remeksen kaltainen kirjailija ennemminkin tuottaa kirjoja, kuin kirjoittaa niitä. Ne eivät ole kirjoja samalla tavalla kuin oikea kaunokirjallisuus. Ei se aivan näin mene, mutta kutakuinkin tällä tavalla minä ajattelen. Kuitenkin luen näitä viihdekirjoja, jopa useammin kuin "oikeaa" kaunokirjallisuutta. Pidän siitä, en minä sitä muuten tekisi.

Tavallaan on hieman paradoksaalista, että valitsen usein helppolukuisen kirjan, vaikka arvostan enemmän raskaampaa kirjallisuutta. Vertailun vuoksi voin todeta, että usein valitsen halvan komedian televisiosta, kuin Cannesissa palkitun laatuelokuvan. Tiedän kumpaan on panostettu enemmän ja kumpaa pidetään tärkeämpänä, mutta kuitenkin nauhoitetut studionaurut vetävät puoleensa.

Mutta näinhän sen kuuluukin olla. Viihde puree rahvaaseen. Big Brother voittaa YLE Teeman milloin tahansa jos kansalta kysytään. Johanna Tukiainen on tuhat kertaa mielenkiintoisempi kuin Astrid Thors. Astrid kuka?

Helppohan sitä on pudistella päätään, että mihinköhän tämä nykymaailma on taas menossa. Vierailin iltapäivälehden toimituksessa viime viikolla, jossa tarjottiin hieman perspektiiviä asioihin. Vaikka sensaatiot ja Vesa-Matti Loirin naissuhteet tuntuvat älyttömiltä, on iltapäivälehdillä tehtävä. Niin kuin on muullakin halvalla viihteellä. Ne ovat helposti lähestyttäviä puheenaiheita, viihdykkeitä.

Pelottava kysymys onkin sitten, milloin raja ylittyy? Onko olemassa riski, että kaikki viihteellistyy? Tietenkin on. Minä en esimerkiksi opi koskaan, että ne raskaat kirjat ovat lähes poikkeuksetta antoisampia lukuelämyksiä. Mukavuudenhaluisena henkilönä kartan kuitenkin näitä. Silloin tällöin otan kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja luen jonkun erinomaisen teoksen. Seuraavaksi taitaa vuorossa olla Kjell Westön uusin. Sen jälkeen voisin palata suurteoksiin, jotka olen jo lukenut, mutta joista en ole vielä saanut tarpeeksi. Esimerkiksi Dostojevskille minun on annettava hieman enemmän aikaa ja ajatusta.

Yksi näistä hienoista tekeleistä, jota en raskaaksi voi kutsua, mutta erittäin hienosti kirjoitetuksi, on Philippe Claudelin Varjojen raportti. Liioittelematta voin sanoa, että se oli tämän operaation hienoin löytö. Ja minä olen sentään lukenut aika monta hyvää kirjaa tänä vuonna. Claudelin kuvaus pienestä maailmansodan runtelemasta kylästä on klassikko. Rauhallinen kielenkäyttö on lyyristä ja samalla raakaa. Kirjan kokonaisuus on myös hienosti rakennettu. Kysykää miksi haluan kirjailijaksi, annan Varjojen raportin vastaukseksi. Ja vaikka ette kysyisikään – lukekaa se silti.