I-sana

Sotaväessä ei oikeastaan ole kiellettyjä sanoja. Kirosanat ovat jopa niin yleisiä, että ne voisi ryhmittää omaksi sanaluokaksi, sillä niitä viljellään selkeästi enemmän kuin vaikkapa adjektiiveja. Sen lisäksi ne voivat korvata lähes minkä tahansa sanan, jos sanavaraston rajallisuus lyö vastaan. Suoralta kädeltä en keksi ainuttakaan kirosanaa, jota en olisi kuullut viimeisen viiden viikon aikana. Tabuista on siis turha puhua, sillä niitä ei ole. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta: IRTI!

I-sanan todellinen merkitys aukeni minulle vasta menneellä viikolla alokasleirillämme. Vietimme toista iltaamme. Olin karkin, grillimakkaran ja kuivan makuupussin voimin siirtynyt harvinaisen mukavaan olotilaan. Sitten alkoi tapahtua. Ulkoa kuului rahisevia juoksuaskelia. Viereisen teltan alikersantti oli rynnännyt paikalle. Se on irti nyt jumalauta. Telttaan iski hiljaisuus. Katselimme epäuskoisina toisiamme, mutta ymmärsimme, ettei nyt vitsailtu. Ryhdyimme hirveässä hädässä pakkaamaan ja repimään telttaa alas alikersanttien säestäessä segerstammaisella heilumisella ja turkkamaisella kielenkäytöllä. Pärjäsimme aika hyvin, totesimme lopulta itse, sillä sen kaltaista turhaa hössötystä ei alikersanteilta saa kuulla, heille olemme käveleviä epäonnistumisia. Saatuamme kaikki tarvikkeet lavalle, saimme kuulla, että olimme ylittäneet aikarajan viidellä minuutilla ja että meillä nyt oli 50 minuuttia aikaa pystyttää teltat uudestaan. Tunti tästä eteenpäin makasin taas makuupussissani, jälleen kerran hiukan enemmän traumatisoituneena.

Onneksi jouduimme saimme kuulla I-sanan vain kerran leirin aikana. Toisissa tapauksissa porukka on saanut juosta telttakankaiden ja keppien kanssa useampaan otteeseen, joskus koko yön. Minun pitää siis olla kiitollinen. Niin se on aina armeijassa, joku on joutunut kokemaan niin paljon hirveämpiä asioita, ettei minulla ole mitään valittamista. Minun on kuitenkin vaikea sietää turhimpia tempauksia. Kaikki kokemukset, joista ei jää pysyviä ikäviä seurauksia ihmiselle ovat hyviä ihmiselle. Tämä yksinkertainen totuus oikeuttaa lähes (tai toistaiseksi aivan) kaiken mielettömyyden mitä harmaissa harrastetaan. Kutsun niitä anti-kokemuksiksi. Ne ovat ikäviä kokemuksia, jotka opettavat meitä arvostamaan asioita ja ovat usein paljon hyödyllisempia kuin hyvät kokemukset. Irti opettaa meitä noudattamaan käskyjä, olemaan tehokkaita ja parantamaan stressinsietokykyämme. Ei kovin huono idea näin ilmaistuna, mutta toimintatilanteessa tätä ei jostain syystä osaa hirveästi arvostaa.

Minulla on kolme hyvää syytä suorittaa asevelvollisuus. Fyysinen kunto, työkokemus ja psyykkinen kypsyminen. Näistä viimeisin on petollisin, sillä itsensä kovettaminen on motiivi, joka sallii melkein minkä vaan. Kysymys kuuluu, tuleeko minusta todellakin itsevarmempi ja itsenäisempi kaikista haukuista, stressistä ja epäonnistumisesta, vai rakennanko itseni ja muiden välille entistä paksumman suojamuurin ja vahvemmat puolustusmekanismit?