Minkä puolesta kuolla?

Kahden viime viikon ajan olen jatkanut Sotaromaanin lukemista, sekä lukenut Leena Lehtolaisen ehdottaman novellikokoelman, Roald Dahlin "Helppo nakki". Dahlin lasten kirjat ovat suuria ihailun kohteitani. Pari vuotta sitten tutustuin myös hänen aikuisille suunnattuun tuotantoonsa, kun luin "Rakkaani, kyyhkyläiseni". Olin ällikällä lyöty, mustan huumorin värittämät novellit olivat loistavia. Kun nyt sain käsiini "Helpon nakin" odotin ilotulituksen jatkuvan. Jatkuivathan ne, kyseessä on kuitenkin Roald Dahl, mutta en voi väittää ettenkö olisi myös pettynyt. Tarinat olivat nokkelia, henkilöhahmot tuttuun tapaan mitä huvittavimpia sekopäitä, mutta jotain puuttui. Aikaisemmin lukemissani novelleissa oli joka kerta hauska loppukäänne, tällä kertaa ne uupuivat. "Helppo nakki" oli viihdyttävää luettavaa, mutta liian usein havahduin kääntämästä novellin viimeistä sivua edestakaisin. Tässäkö se oli?

Kokoelman löyhä teema oli sota. Roald Dahl oli nuoruudessaan taistelulentäjä, ja näitä kokemuksia hän ammentaa noin joka toisessa novellissa. Tämä oli varmasti syy miksi Leena Lehtolainen ehdotti kirjaa, mutta olisin kyllä mielummin lukenut jotain täysin sotaan liittymätöntä. Inttijutut ovat kuitenkin aina vain inttijuttuja. Dahlin ja Väinö Linnan sotakuvaukset saivat kuitenkin ajatukseni liikkeelle, mikä aina on tervetullutta täysin virikkeettömässä varusmiehen maailmassa. Yksi päälimmäisistä ajatuksistani liittyy kuolemaan. Minkä puolesta olisin valmis kuolemaan, tai vielä tärkeämpää: minkä puolesta olisin valmis tappamaan? Ennen palvelukseen astumistani olin täysin vakuuttunut etten koskaan voisi tositilanteessa puolustaa maata, jossa mikään alkoholia lukuunottamatta ei ole pyhää ja jossa poikalapset ampuvat luokkatovereitaan sohjoksi muun tekemisen puutteessa. Minäkö puolustaisin tätä läpeensä masentunutta, apaattista maata? En olisi uhrannut sormeakaan isänmaan puolesta.

Yksi tärkeimmistä armeijan opeista on arvomaailman esittäminen ja selkeyttäminen. En ole ennen ymmärtänyt kuinka tärkeä on perhe, tai kuinka aliarvostettuja lautaset, vapaus ja sosiaaliturva ovat. Näitä ilman en ole koskaan ennen elänyt. Isänmaa käsitteenä on minulle liian abstrakti. Ei Suomi ole minulle yhteisö. Ei suomalaisuus tee kenestäkään sisarustani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö arvoistaisi järjestelmää, jonka Suomi on onnistunut rakentamaan. Se on maailman eliittiä. Meillä on asiat hyvin.

Takaisin kysymykseen. Olisinko valmis sotimaan isänmaan puolesta? En. Voisin kuolla maani puolesta, mutta sellaista ei ole olemassa. Suomi on maa, jossa satun asumaan, ei muuta.

Esitetään kysymys toisella tavalla:

Olisinko valmis suojelemaan kaikkea tärkeintä maailmassa? Olisin valmis tekemään mitä vain. Jopa tappamaan.