Isona

Isona haluan kirjoittaa, mieluiten romaaneja. Sen olen tiennyt jo puolet elämästäni. Jos joskus haluan jotakin en tähtää heti huipulle. Asetan mielummin välitavoitteita, pienet askeleet ovat helpompia. Strategiani on asettaa niin monta pientä tavoitetta kuin mahdollsita, silloin onnistumisiakin tulee enemmän. Tavoitteiden on myös oltava selkeitä, haluan huomata yksiselitteisesti, että olen saavuttanut jotakin.

Peruskoulussa tavoitteeni oli suorittaa kaikki saamani tehtävät mahdollisimman hyvin. Yläasteen lopussa halusin päästä tiettyyn lukioon. Tietyssä lukiossa huomasin, ettei minun tarvitse olla hyvä kaikessa jatkaakseni taivalta kohti Tavoitetta. Voisin aivan hyvin erikoistua, keskittyä siihen mistä pidän.

Tärkeimmäin välitavoitteen saavuttamisesta ei ole kulunut kovinkaan kauan. Läpäisin sisäänpääsykokeet ja ryhdyin opiskelemaan journalistiikkaa. Muutaman kuukauden opinnot keskeytyivät kuitenkin, oli Operaatio Lukutoukan aika. Kuten minulla on tapana, olin jo suunnitellut seuraavan tavoitteen etukäteen: mahdollisimman hyödyllisen palveluksen suorittaminen. Löysin sen, ja nyt saan vihdoinkin kirjoittaa.

En ole ensimmäinen joka lähtee tavoittelemaan kirjailijan uraa journalistiikka ponnahduslautana. Esimerkiksi Ernest Hemingway, Eino Leino, Liza Marklund ja Kari Hotakainen ovat kaikki alunperin toimittajia.

Eräs, joka ei koskaan lakannut olemasta toimittaja oli ajankohtainen Stieg Larsson. Suljin hetki sitten hänen Millenium-trilogiansa ensimmäisen osan "Miehet jotka vihaavat naisia" kannet. Larssonin kirjoja on kehuttu viime aikana taivaisiin. On vaikeaa löytää lehteä, jossa miestä ei mainita sanallakaan. Tämän hysterian takia ryhdyin lukemaan hieman epäileväisin mielin. Nyt luettuani kirjan ymmärrän mistä hehkutuksessa on kyse. Larsson kirjoittaa jopa niin hyvin, että hän ohittaa pitkäaikaisen suosikkini Henning Mankellin. Tarina on rakennettu tavalla, jota en ennen ole nähnyt. Monesta kerroksesta ja sivuraiteesta koostuva kokonaisuus pakottaa lukijan jatkamaan. Salaisuus taitaa piillä henkilöhahmoissa, jotka tuntuvat aidoilta ihmisiltä jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien.

Johtuuko Stieg Larssonin valtava menestys hänen ennenaikaisesta kuolemastaan? Kyllä, suurilta osin. Larsson kirjoittaa loistavan hyvin, mutta näin suurta yleisön huomiota ei ansaita pelkillä kirjallisilla ansioilla, ei ainakaan kun kyseessä on dekkari. Kylmä totuus on, että parasta mitä taiteilija voi uralleen tehdä on kuolla.

Lisbeth Salander tuntuu olevan yleisön suosikkihahmo kirjasta. Pidän itsekin hänestä, mutta eniten minua kiehtoi päähenkilö Mikael Blomkvistin palava intohimo toimittajan työhön. Lehtimiehen arkipäivää kirjassa ei taideta kovinkaan realistisesti kuvata, mutta on inspiroivaa lukea kuinka suuri valta toimittajalla on. Jos en jo opiskelisi journalistiikkaa, haluaisin varmaan ryhtyä siihen lueattuani "Miehet jotka vihaavat naisia". Nyt minä haluan Stieg Larssoniksi isona.