Dekkarien maaottelu

Minulla on huono tapa lukea useaa kirjaa samanaikaisesti. Tavallisesti luen neljää kirjaa kerrallaan. Parasta kirjaa; hyvää kirjaa; kirjaa, joka pitäisi lukea ja huonoa kirjaa, jonka luen loppuun vasta kesä- tai hiihtoloman aikana, kun aikaa on riittämiin.

Tästä tulee aika ajoin melko sotkuista, sen takia pidänkin sitä huonona tapana. En ole aivan varma pidänkö kirjojen ainaista kilpailuttamista hyvänä ideana. Sillä tavalla viihdyttävät jännityskirjat ja dekkarit vetävät aivan liian usein pisimmän korren.

Tällä hetkellä paras kirjani ja hyvä kirjani ovat kummatkin dekkareita. Ensin luin Millenium-trilogian toista osaa, "Tyttö joka leikki tulella". Pakon edestä jouduin siirtämään sen toissijaiseksi, kun aloin lukea Marko Kilven uutuutta, "Kadotetut" nimistä teosta. Luen siis kahta dekkaria, jotka edustavat maidensa kuuminta kärkeä. Miten kirjat eroavat toisistaan? Ovatko ruotsalaiset Pohjoismaiden parhaita dekkarikirjailijoita, kuten väitetään?

Ensin pidin itsestäänselvyytenä, että Stieg Larsson on aivan eri luokkaa, kuin minulle ennestään tuntematon Marko Kilpi. Se pitää paikkansa, jos vertaillaan Millenium-trilogian ensimmäistä osaa "Miehet jotka vihaavat naisia" Kilven kirjaan, mutta "Tyttö joka leikki tulella" ei valitettavasti ole samaa tasoa kuin ykkösosa. Tarina polkee paikallaan, Larsson vie yksityiskohtaiset selostuksensa aivan uusiin sfääreihin. Muun muassa Lisbeth Salanderin ostoslistat käydään niin perusteellisisti läpi, että kerronta alkaa saada lähes koomisia piirteitä. Sen lisäksi ensimmäisen kirjan hyvin keskivertoinen tarina oli traumaattinen. Hyvin rakennettu juoni ei ole Larssonin bravuureja.

Suppealla kokemuksellani voin sanoa, että "Kadotetut" on tyypillinen suomalainen dekkari. En ole lukenut montaa suomalaista dekkaria, lähinnä Leena Lehtolaista, jonka kirjat Maria Kalliosta ovat mielestäni hyvin kirjoitettuja. "Kadotetut" noudattaa samoja suuntaviivoja. Se ei ole vauhdintäyteinen seikkailu, vaan realistinen tarina poliisin arjesta työpaikkakiusaamisineen, humalaisineen ja stressineen. Kaikki väärät käsitykset poliisin ammatin hienoudesta voi äkkiä unohtaa, toisin kuin Larssonin kirjoissa, jossa toimittajan työnkuvaa hehkutetaan urakalla.

Larssonin ja Kilven päähenkilöt ovat kuitenkin samankaltaisia. Olli ja Mikael Blomqvist ovat kummatkin sankarillisia työnarkomaaneja, joilla on lähes yliluonnollisia kykyjä omilla erikoisaloillaan. Ollin täydellisille, silmänrpäyksessä tehdyille psykologisille analyyseille vetää ainoastaan vertoja Blomqvistin haastattelutekniikka. Se mikä kiehtoo Ollissa ovat hänen heikkoutensa, jota Mikael Blomqvistista ei juurikaan löydy. Olli on epäonnistunut siviilissä elämässään. Hän on antanut työlleen aivan liian suuren osan elämästään, ystäviä ei juurikaan ole ja vaimo on jättämässä hänet.

Yllätyin "Kadotettujen" korkeasta laadusta. Odotan juonelta jopa enemmän kuin Larssonin kirjalta. En ole vielä ehtinyt lukea kirjaa loppuun, mutta toistaiseksi tarina on hyvin rakennettu, hyvää loppuratkaisua on syytä odottaa. Tyylillisesti Larsson painii aivan eri painoluokassa kuin Kilpi. Larssonin teksti on vaivatonta, harvinaisen elävää ja mielenkiintosta. Kilven käyttämä tyyli ei suoruudessaan ja kömpelyydessään saa lukijaa samaan hypnoottiseen mielentilaan kuin Larssonin teksti. Kummallakin kirjailijalla on vahvuutensa ja heikkoutsena, joten rökälevoittoa Ruotsi ei siis tässä vertailussa ota. Ei ainakaan niin kauan kuin unohdamme mankellit ja marklundit.