Puolimatka

Tällä viikolla saavutan taianomaisen virstanpylvään. Koittaa hetki, jonka jälkeen minulla ei ole enää koskaan yhtä paljon asevelvollisuutta jäljellä, kuin olen sitä jo suorittanut. Operaatio Lukutoukka on saavuttanut puolenvälin. Omaksi yllätyksekseni minun on todettava, että aika on kulunut nopeasti, vaikka yksittäiset päivät tuntuvat matelevan eteenpäin hitaammin kuin koskaan. Tuntuu kuin mitään ei olisi muuttunut, mutta kuitenkin on tapahtunut valtavasti.

Tänä aikana olen ymmärtänyt kuinka tärkeää kaikki on, kuinka hyvin asiani ovatkaan ja minkä ihmeen takia ihmiset kautta aikain ovat pitäneet vapautta niin oleellisena asiana. Olen havainnut kuinka paljon olen antanut valua hukkaan vuosina ennen inttiä. Olen huomannut pitäväni macho-kulttuurista vielä vähemmän kuin aikaisemmin luulin. Hienoin asia jonka olen löytänyt on kuitenkin motivaatio. Ajatella kuinka helppoa on tehdä sitä mitä haluaa. Ryhdistäytymiinen ja hyvien päätösten tekeminen siviilissä ei vaadi suurta ponnistusta, ei ainakaan armeijaan verrattuna. Kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi niin helppoa, kuin siitä teemme.

Armeija osoittautui aivan joksikin muuksi kuin odotin. Kyllähän siihen sisältyi hiusten leikkaamista ja liiallista odottamista, mutta pian ymmärsin, että nämä kaksi asiaa olivat kaukana kaikkein keskeisimmistä ongelmista, jotka minun kohdallani olivat stressi ja nihilismi. Onneksi olen päässyt kummastakin eroon erikoistehtäväni ansiosta. Stressi oli ainaiset aikarajat ja tietämättömyys siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Aina kun uskoin, ettei asiat enää pahenisi, ne pahenivat. Ongelmani oli, että otin seuraukset liian vakavasti. Kyllähän minulle huudettiin jos suojavarustus ei ollut tarpeeksi nopeasti päällä, mutta sen vakavampaa se ei ollut koskaan.

Nihilismi ei ollut samalla tavalla hermojaraastavaa kuin stressi, mutta se roikkui synkkänä varjona koko palveluksen yllä. Ruohonjuuritasolla nihilismi oli suurten ponnistuksien tekemistä ilman mitään syytä. Juuri pystytetty teltta revittiin alas, tupa siivottiin puhtaudesta riippumatta uudestaan, paikasta toiseen juostiin vain odottamista varten. Lopulta kukaan ei enää halunnut tehdä mitään kunnolla, sillä se oli kuitenkin tehtävä heti uudestaan. Inspiraation ja tarkoituksen puute oli sanalla sanoen turhauttavaa. Sen lisäksi olin paikassa, jossa en halunnut olla, syystä, jota en nähnyt. Tai syyhän minulla odotti tulevaisuudessa, toivomus hyödyllisestä työkokemuksesta. Ilman tätä mahdollisuutta en ehkä olisi jaksanut jatkaa peruskauden jälkeen. Se, ettei millään tekemisilläsi ole mitään merkitystä on erittäin raskasta. Onneksi kaikki eivät suhtaudu armeijan menoon samalla asenteella. Monelle sotilasarvot ja maanpuolustukselliset valmiudet riittävät vallan mainiosti motivaatioksi. Olen hieman kateellinen tästä asenteesta.

Mutta nyt puolet tästä valtavasta haasteesta on takana päin. Oikeastaan yli puolet, sillä en tule koskaan enää palaamaan peruskauden raskaisiin olosuhteisiin. Sen lisäksi suurin osa lomapäivistäni on säästössä, ja viimeisestä kuukaudesta tulee erittäin leppoisa. Neljän ja puolen kuukauden kuluttua tulen kokemaan yhden elämäni hienoimmista hetkistä. Siltä se ainakin nyt tuntuu.