Pakollista roolityötä

Olen päättänyt olla esittämättä enää mitään. Sotaväessä se on vaikeampaa kuin luulisi. Vaikka teen parhaani, esitän tälläkin hetkellä enemmän rooleja kuin improvisaationäytöksessä. Olen kaveri, poika, opiskelutoveri, sukulainen, toimittaja, bloggaaja, mutta ennen kaikkea olen varusmies.

Itse asiassa rooleja ei ole niin montaa, mutta kärjistäminen toimii aina. Siviilissä olen yksi ja sama, ainakin omasta mielestäni. Tietenkin käyttäytyminen muuttuu aina hieman, riippuen ympärillä olevista ihmisistä, mutta suurinpiirtein kyse on tunnistettavissa olevasta Teemusta. Tätä henkilöä ei juurikaan sotaväessä tunneta. Soitellessani lausuntoja janoten ympäri Puolustusvoimia en ole sama henkilö kuin kavereiden tai perheen parissa. Toimittajan rooli on usein epäkiitollinen, mutta sille ei mahda mitään. Olen jo tämänkin lyhyen kokemuksen perusteella voinut todeta, että kilttiydestä ei hyödy. Ihmisillä ei ole aikaa vastata jos sitä heiltä kysytään, mukavan pehmeisiin kysymyksiin vastataan yhtä tylsällä tavalla.

Minulla on kuitenkin ongelmia olla se hiillostava toimittaja, jonka ei ole tarkoitus mielyttää ketään. Se helposti vihattava toimittaja, joka ei käytökseltään ole kaukanakaan paparatseista ja keltaisesta lehdistöstä. Sellaiseksi minä viimeiseksi halusin. Yritän toki olla kohtelias, mutta se ei riitä jos oikea tehtävä on nuuskia. Tähänastisissa töissä en ole vielä päässyt edes lähelle niitä oikeasti arkoja aiheita. En osaa edes kuvitella miten rumaksi peli menee sitten, kun niiden aika koittaa.

Toinen vaikea rooli, josta alan jo etääntyä, on sotilaan rooli. En koskaan ole pitänyt itseäni kummoisena tai muina parempana, mutta minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä sitä ala-arvon tunnetta, jota alokkaana joutuu kokemaan. Luulen, että tässä tunteessa piilee suurin syy nykynuorten sopeutumisvaikeuksiin armeijaan. Olemme saaneet huomiota aivan eri tavalla kasvatuksessamme kuin aikaisemmat sukupolvet. Meidät on kasvatettu kriittisiksi yksilöiksi. Pedagogisesti tämä on aivan oikein, mutta armeijassa se ei toimi. Siellä meidän on ymmärrettävä olla kyseenalaistamatta ja ymmärrettävä, ettei meillä suuressa kokonaisuudessa ole yhtään mitään merkitystä. Yhä harvempi nuori haluaa sen ymmärtää – minullakin oli suuria vaikeuksia. Asiaa ei yhtään helpota se, että koko järjestelmä perustuu "entä jos" filosofiaan, joka on niin abstrakti, että suuri päämärä tuntuu esimerkiksi kertakäyttöistä kertasinkoa koottaessa kuljetuskuntoon kolmattasadatta kertaa täysin mahdottomalta nähdä.

En enää koskaan halua piiloutua titteleiden, vanhanaikaisuuksien tai kiertoilmaisujen taakse. Valitettavasti en usko edes itse sen onnistuvan.