Päiväni kerjäläisenä

Saimme käskyn änkeä maailmanparantajien ja romanialaisten kotikentälle aseistettuna pienellä rahankeruulippaalla. Lapsellisen kilpailuhenkinen kuin olen, otin haasteen kilpailuna ja aloin mainostaa sotaveteraanikeräystämme suurella innolla. Kuusi tuntia seisoin Rautatieaseman ulkopuolella, näinä kuutena tuntina sain paremman käsityksen yhteiskunnastamme kuin ehkä koskaan.

Pian aloin huomata mielenkiintoisia tosiasioita kerjäämisestä. Ensinnäkin me varusmiehet saimme aivan erilaista kunnioitusta kuin esimerkiksi Amnestyn ja Romanian edustajat aukiolla. Epätoivoiset hyväntekijänuoret yrittivät houkutella ihmisiä positiivisuudellaan ja energiallaan. Pomppiminen, hymyileminen ja vilkuttaminen herätti mielenkiintoa, mutta hyvin harva pysähtyi ja vielä harvempi kirjoitti nimensä osallistumislistaa, jota markkinoitiin.

Romanialaisten taktiikka oli empatian kalastelu. Muutamat istuivat maassa, toiset juoksivat lähes agressiivisesti ympäriinsä ja yrittivät saada rahaa niiltä, joita sitä näytti olevan (myös meiltä varusmiehiltä kilisevine lippainemme). Toiset taas esittelivät dramaattisia vammojaan. Eräs nainen linkutti hyvin näyttävästi kainalosauvoilla tuntien ajan lähistössäni. Puoliltapäivin hän kuitenkin väsyi ja vaihtoi kipeää jalkaa.

Mielenkiintoisinta oli omien kerjäysstrategioiden kehittely. Aluksi olin hyvin aktiivinen, puhuttelin ihmisiä minkä ehdin ja yritin vangita heidän huomionsa. Kohta huomasin kuitenkin, etteivät nuoret mielellään maksa. Olen itsekin erittäin huono maksamaan hyväntekeväisyyteen. Nuoret pysähtyivät kyllä, mutta hyvin harvalla oli rahaa annettavana. Pikkuhiljaa huomasin toisen asian, joka oli mielestäni yllättävämpää. Hyvin pukeutuvat, varakkaan näköiset miehet juoksivat enimmäkseen kiireenvilkkaa ohitseni, kun näkivät minut, puhuttelin heitä tai en. Jo muutaman tunnin jälkeen ymmärsin, että solmiopukuisilta olisi turha ruinata lantteja.

Naisille rahan lahjoittaminen ei ollut yhtä vastenmielistä, varsinkaan hieman vanhemmille naisille. Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että he joilla olisi varaa lahjoittaa eivät sitä tehneet, kun taas tavalliset tallaajat niin tekivät. Miehet, jotka maksoivat, tekivät sen useimmiten tehdäkseen vaikutukseen seuralaiseensa tai päästäkseen juttelemaan minun kanssa armeija-ajoista. Useamman kerran sain kuulla, että sotaveteraanit ovat ainoat, jotka heidän lahjoittamiaan rahoja saa. Veteraaneja arvostetaan.

Ihmisten pysäyttäminen pieneksi hetkeksi osoittautui hyväksi taktiikaksi. Jostain syystä rahalipasta oli helpompi lähestyä, kun siinä seisoi jo joku valmiiksi. Usein ihmisiä kerääntyi muutama ympärilleni heti, kun joku jäi kanssani juttelemaan. Toinen mielenkiintoinen asia oli huomata, että ihmiset jotka olivat kävelemässä ohitseni olivatkin halukkaita maksamaan kun kysyin heiltä. En tiedä johtuiko sitten huonosta omastatunnosta vai mistä, mutta se toimi.

Välillä tunsin oloni nöyryyttäväksi, vaikka ihmiset enimmäkseen olivat hyvin suopeita ja tarkoitus oli hyvä. Tuntuu kuitenkin väärältä, että raha on ainoa asia, joka saa kaupunkilaiset puhumaan toisilleen. Pahimmalta tuntui, kun ihmiset suhtautuivat minuun kuin ilmaan minun puhutellessa heitä. En ollut heille sanan tai edes päänpudistelun arvoinen. En ole tuntenut itseäni tyhmäksi ja epäonnistuneeksi sitten peruskauden, mutta näinä hetkinä sain pienen muistutuksen tästä tunteesta.