Ei sen näin pitänyt mennä

Kuukausi on kulunut. Olen vasta lukenut kolme ohutta kirjaa, mikä on pienoinen pettymys. Aika ja keskittyminen, jonka olen uhrannut lukemiseen ei ole ollut suurin mahdollinen niin kuin lupasin. En myöskään ole seurannut kirjaehdotuksia niin tarkkaan kun olin ajatellut. En ole varannut tarpeeksi aikaa kirjojen hankkimiseen, joten olen lähinnä poiminut kiinnostavan näkösiä kirjoja omasta kirjahyllystämme. Yritän parantaa tapojani, tämä ei vetele.

Unenpuutteen vaivaamana olen ollut hyvin altis sinivalkoruudullisen sänkyni houkutukselle. Minulla olisi ollut hyvin aikaa lukea muutamana päivänä ollessani vapautettuna kuumeen ja myöhemmin kipeytyneen jalan takia. Lukeminen ei kuitenkaan ole sallittua ennen vapaa-aikaa, joten piilotin opuksen heti tyynyn allessa kuullessani alikersantin askeleet lähestyvän. Armeijassa sääntöjen noudattaminen ei ole asian ydin. Tärkeintä on näyttää siltä kuin noudattaisi niitä.

Mitä kirjat ovat antaneet minulle? Uppoutuminen maailmaan, jossa ihmiset ovat inhimillisiä ja lämpimiä on helpottavaa ja positiivisessa mielessä puuduttavaa. Tupakaverien sekä puhelinsoittojen ja tekstiviestien jälkeen kirjat ovat olleet suurin voimavarani. On lohduttavaa tietää, että varuskunnan aitojen ulkopuolella tosiaan on olemassa jotain. Itse asiassa siellähän se kaikki tärkeä juuri piileksiikin.

Anna-Leena Härkösen "Kauhun tasapaino" oli juuri sellainen teos, joita luen mielelläni sotaväessä. Lyhyistä, kolumnimaisista luvuista koostuva kirja on kevyttä ja viihdyttävää luettavaa. Härkönen kirjoittaa pienistä asioista kuin ne olisivat suuria, ja suurista kuin ne olisivat pieniä. Meikkivoiteet ja kuolema ovat suunnilleen samalla tasolla tärkeysjärjestyksessä, meikkivoiteet ehkä vähän korkeammallakin. Teksti on hauskaa, monitasoista ja kielellisesti erinomaista. Härkönen on kyllä ansainnut tittelinsä modernin Suomen kansalliskirjailijana.

Seuraavasta viikosta saattaa tulla armeija-aikani rankin. On ensimmäisen oikean alokasleirin aika. Aiomme yöpyä metsässä kolme yötä. Valitettavasti en pysty ottamaan kirjoja mukaan, sillä ne olisivat pilalla samassa hetkessä kuin hyppäisimme alas kuljetusauton lavalta märkään lumeen keskellä tyhjyyttä. Hyvät uutiset ovat, että viikon kuluttua olen selvinnyt leiristä. Ja silloin olen oppinut, että täällä maailmassa on aika monta asiaa joita en koskaan ennen ole tajunnut arvostaa tarpeeksi paljon, jos ollenkaan.